ofuro

Japanissa on edelleen paljon korttelikylpylöitä (sentoo, "kolikkokylpy"). Ne eivät ole turistipaikkoja edes Kioton kaltaisissa turistihelveteissä: englanniksi löytyy ehkä juuri ja juuri perusetiketti eli lista kielloista. Ulkomaalaiset mahtuvat kyllä silti sekaan, ja kanssakylpijöitä seuraamalla selviää kyllä etiketin kiemuroista. Hinta on jotakin neljän euron luokkaa – sillä hinnalla Suomessa ei näe edes saunaa, kylvystä puhumattakaan – eivätkä sentoot toki mitään luksuspaikkoja olekaan. Niissä käyminen on erinomainen muistutus siitä, ettei japanilaisten arki ole yhtä puhtaaksi puunatun kiiltävän loistavaa kuin mitä hotelleissa ja turistikohteissa näkee.

Kylpyetiketti on lyhykäisyydessään seuraava: käyttäydy siivosti ja peseydy ennen kylpyä huolellisesti. Paino sanalla huolellisesti. Koska yritän Japanissa parhaani mukaan larpata japanilaista siivon käytöksen suhteen, olen aina yrittänyt kylpypaikoissakin ottaa mallia paikallisten tavoista. Toki kylpylässä on huomattavasti kiusallisempaa tuijotella, mitä muut tekevät, verrattuna vaikkapa ravintolaan, mutta vähän kuitenkin seuraa, että mitä ympärillä tapahtuu.
En vieläkään osaa peseytyä käyttäen siihen yhtä pitkän aikaa kuin japanilaiset. Pelkkä suihkussa käynti ei todellakaan riitä, eikä riitä pelkkä saippuointi. Saippuaa hangataan pesupyyhkeellä kaikkialle kehoon, ja tähän käytetään meditatiivisen pitkä aika. Olen yrittänyt jaksaa toistaa saippuointiprosessin kahdesti, jotta siihen menisi yhtä kauan aikaa kuin muilla kylpijöillä, mutta silti olen valmis muita nopeammin. Jos joku seuraa toimiani, niin saan varmasti tuomion ällöttävä ulkomaalainen, joka ei välitä tai osaa.

Kalliimmissa paikoissa pesupyyhe (pikkuruinen pyyhe) ja kuivaamispyyhe (suomalaisen kylpypyyhkeen kokoinen) sisältyvät hintaan, samoin pesuaineet, mutta korttelikylpylään sellaiset pitää muistaa ottaa mukaan. Joihinkin paikkoihin pitää vielä saunaa varten tuoda istuma-alustakin, mutta useimmiten ei. Pesupyyhettä voi kylvyn ajan säilyttää päässään, tai vähän fasiliteeteista riippuen, jättää jonnekin. Tärkeintä on, että ei ota sitä mukaan kylpyyn, ja toiseksi tärkeintä, että ei jätä sitä peseytymispaikalle: omat pesuaineet, pesupyyhe ja vastaavat kerätään huolellisesti koriin ja laitetaan pois, eikä varata paikkaa jättämällä tavaroita lojumaan.

Kylpylä ei ole vesipuisto, vaan rauhallinen paikka. Veteen mennään rauhallisesti: toki ihan siksikin, ettei äkillinen lämpötilan vaihtelu järkytä kehoa liikaa (ilmeisesti muualla kuin Suomessa ihmiset menevät rikki pelkästä ajatuksesta, että kylmästä vedestä siirryttäisiin suoraa saunaan ja toisin päin).
Saunat ovat kansainvälisellä mittapuulla varsin kelvollisia. Puulauteet on yleensä peitetty kokonaan kankaalla, jota pidin pitkään ällöttävänä ulkomaa-featurena, kunnes opin poikaystäväni suvun harrastavan tätä ihan Suomessakin. Ikkuna tuntuu olevan lähes pakollinen varuste, ja jos sille ei muuta suuntaa ole, se voi osoittaa pukuhuoneeseen. Kiukaalle ei tietenkään saa heittää vettä – se saattaa olla paikan ainoa englanninkielinen ohje, mutta vaikka sitä ei englanniksi kiellettäisikään, mitä luultavimmin se on kielletty japaniksi.
Saunassa on usein televisio. Se on omituista ja jokseenkin luonnonvastaisen tuntuista, mutta ehkä se on meille suomalaisille hyvä muistutus siitä, miltä japanilaisista tai minkä tahansa maalaisista ehkä tuntuu kun heidän kulttuuriaan väännellään omituisiin suuntiin.

Joskus television paikalla voi olla radio. Se on oikeastaan suorastaan miellyttävää, ainakin televisioon verrattuna.

Tokiossa olin hotellissa, jonka kylpyosaston saunaan vaadittiin ”saunavaate”, joka piti erikseen hakea vastaanotosta. Ei jatkoon. Vaate oli jonkinlainen yukatan ja länsimaisen kylpytakin vohvelikankaasta ja napeista koostuva äpärä, jonka syvempi merkitys jäi minulle arvoitukseksi. Istuin sitten viisi minuuttia tyhjässä saunassa puuvillakangas ihoon liimautuen ja ihmettelin minne oikein olin päätynyt. Myöhemmin näin jonkun kielloista huolimatta saunovan alasti, ja olin kateellinen hänen uskalluksestaan.

Kylpyvalikoima vaihtelee. Hotellissa on ehkä vain yksi allas, mutta jo korttelikylpylöissä on useita erilaisia. Tavallisen kuuman altaan (joka voi tulla kuumasta lähteestä tai sitten ihan vesijohtoverkosta) ohella usein löytyy kylmäallas ja jokin teema-allas, joka voi olla päivästä toiseen vaihtuva, esimerkiksi ”lääkeallas”, jossa on olevinaan jotain parantavia yrttejä seassa. Ja tietenkin väriainetta. Keltaisen väriaineen keskellä istuessani pohdin paikkaani universumissa melkein yhtä paljon kuin saunatakissa hikoillessani. Altaita on usein sekä ulkona että sisällä, ja viileällä säällä ulkoaltaissa on tietenkin aivan oma tuntunsa.

Erikoisaltaana saattaa olla myös sähköallas, joka on aivan yhtä kammottava ilmestys kuin miltä se kuulostaa. Olihan sitä pakko kokeilla, kun sellainen tuli vastaan – olin pitkään kuullut vain huhuja sellaisten olemassaolosta – mutta toiste en kyllä mene.

Olin kuvittelut sähkön olevan jonkinlaista pientä pistelyä, kuin pakkasella villapaitaa riisuessa, mutta sähkövirta oli niin voimakas, etten edes suostunut menemään kokonaan sähkövirran kohdalle allasta. Vaikka en viipynyt kuin puolella kehoani sähkövirran reitillä ja vain pienen hetken, jäi kihelmöinti vielä hyvän aikaa altaasta poistuttuani.

En todellakaan ymmärrä, miksi kukaan haluaisi kokea sitä kun sähkövirta kulkee altaassa kehon läpi tai sen puoleen tuota jälkikihelmöintiäkään.
Vesi ja sähkö eivät kuulu yhteen.