"hmm, voisin hakea kesäkouluun jonka vaatimukset täytin jo viime vuonna melkein. Aha, tänä vuonna on lisävaatimuksia, pitäis osaa edes elementary kanbun, soroobun ja kuzushiji. Tiiän yhden noista sanoista. Mut jos ganbarois..."
Että oisko sitten ahkera vai todella ahkera kevät tiedossa...
sunnuntai 8. tammikuuta 2017
perjantai 6. tammikuuta 2017
tokio
1.
Kirjoitin postikorttia junassa matkalla Tokioon. Kortin jälkeen ajattelin, että voisi tsekata tabletilta, ollaanko jo kohta Fuji-vuoren lähellä (viimeksi onnistuttiin missaamaan se). Onneksi katsoin ensin ulos enkä tablettiin, sillä siellähän se möllötti.
Huippu pilvien peittämänä.
Uljas kuin mikä.
2.
Hyppäsin shinkansenista, vaihdoin kiireesti metroon ja siitä toiseen metroon ja lähdin nenä kiinni tabletissa suunnistamaan tapaamispaikkaan. Kun kohotin katseeni liikennevaloissa, ohi ajaa neljä carting-autoa, joista yhtä ajaa pikachu.
3.
Käärmekahvila Harajukussa. Meiltä kyseltiin, pelottaako käärme sylissä, ja tajusin, että minua pelottaisi varmaan kissakahvilassakin enemmän.
4.
Lähdin sittenkin vielä illalla Yokohamasta Tokioon katsomaan skylineä Odaibasta. Pääsin ajamaan sillä metrokartasta jo lapsena ihmettelemälläni silmukkalinjalla, ilmeisesti silmukan ainoa tarkoitus on näyttää maisemia Rainbow Brigden juurelta.
Hetken ihailin maisemaa täysin rinnoin, sitten iski hyvin vahvasti tunne, että en kuulu tänne. Ei varsinainen koti-ikävä, mutta totesin yksinkertaisesti, että ei minua kiinnosta, olisin todellakin mieluummin kylmässä ja harvaanasutussa kotikaupungissani. Hämmentävä miten nopeasti fiilis muuttui.
Kuvan kaupunki ei liity tapaukseen.
Kirjoitin postikorttia junassa matkalla Tokioon. Kortin jälkeen ajattelin, että voisi tsekata tabletilta, ollaanko jo kohta Fuji-vuoren lähellä (viimeksi onnistuttiin missaamaan se). Onneksi katsoin ensin ulos enkä tablettiin, sillä siellähän se möllötti.
Huippu pilvien peittämänä.
Uljas kuin mikä.
2.
Hyppäsin shinkansenista, vaihdoin kiireesti metroon ja siitä toiseen metroon ja lähdin nenä kiinni tabletissa suunnistamaan tapaamispaikkaan. Kun kohotin katseeni liikennevaloissa, ohi ajaa neljä carting-autoa, joista yhtä ajaa pikachu.
3.
Käärmekahvila Harajukussa. Meiltä kyseltiin, pelottaako käärme sylissä, ja tajusin, että minua pelottaisi varmaan kissakahvilassakin enemmän.
4.
Lähdin sittenkin vielä illalla Yokohamasta Tokioon katsomaan skylineä Odaibasta. Pääsin ajamaan sillä metrokartasta jo lapsena ihmettelemälläni silmukkalinjalla, ilmeisesti silmukan ainoa tarkoitus on näyttää maisemia Rainbow Brigden juurelta.
Hetken ihailin maisemaa täysin rinnoin, sitten iski hyvin vahvasti tunne, että en kuulu tänne. Ei varsinainen koti-ikävä, mutta totesin yksinkertaisesti, että ei minua kiinnosta, olisin todellakin mieluummin kylmässä ja harvaanasutussa kotikaupungissani. Hämmentävä miten nopeasti fiilis muuttui.
Kuvan kaupunki ei liity tapaukseen.
maanantai 2. tammikuuta 2017
Nagasaki ga daisuki
Olihan tässä uusivuosikin, mutta mitä siitä, mä olen löytänyt paikan joka on lähes yhtä paljon kuin Kioto ja Amsterdam.
Täällä on meri, satama ja raitiovaunuja. Talot nousevat rinteille, sekin lisää eteläeurooppalaista tunnelmaa. Chinatownista on jalan viisi minuuttia Hollantilaiskadun vanhojen länsimaalaisten talojen sekaan.
Ensimmäisenä iltana oli yllättävän epätodellinen olo. Miten voin olla Nagasakissa, miten tämä paikka on olemassa ihan oikeasti? Jostain syystä muistan todella elävästi, miten opin Historia-rompulta lapsena, että Nagasaki on ollut tärkeä portti Euroopan ja Japanin välillä, että sillä on pitkä ja mielenkiintoinen historia ennen atomipommia. Jostain syystä se yllätti todella paljon ja jäi mieleen.
(Ilmeisesti atomipommi oli siinä vaiheessa jo ihan tuttu juttu. Oonkohan ollut vielä koulussakaan tuolloin...)
Näin myös lauttalaiturit ja laivaterminaalin, ja ajattelin fiktiivistä lauttalinjaa fiktiiviseen saareen, jolla vierailimme alakoululaisina ties kuinka monta kertaa. Tähän kaupunkiin liittyy yllättävän monia tunteita ja muistoja.
Olin lapsellisen innoissani koko päivän, enkä ehtinyt väsyä vaikka juoksin koko ajan paikasta toiseen. Haluan tulla tänne uudestaan, nähdä paikat uudestaan rauhallisemmassa tahdissa ja käydä niissä jonne en nyt ehtinyt.
Oli hyvin hämmentävää tutkia siirtomaatyylisiä huviloita rehevässä puutarhassa. Mietin paljon, miltä eurooppalaisista tuntui asua 1800-luvun puolivälissä Nagasakin yläpuolella rinteessä. Ja miltä japanilaisista tuntuu käydä turistina tuolla.
Vastaavia pohdin myös Dejimassa, saaressa jonne hollantilaiset kauppiaat eristettiin pariksisataa vuotta. Kuvassa Dejimassa oleva pienoismalli Dejimasta :)
Paikka oli upea: sinne oli rekonstruoitu melkein kaikki talot, esiteltiin sekä arkeologisia löytöjä että mallikappaleita asioista, oli videota ja pienoismallia ja vaikka mitä. Saari oli pieni, mietin kuinka klaustrofobista siellä lienee aikanaan ollut. Taisin käyttää kaksi tuntia täällä, ja enemmänkin olisi voinut ellei olisi tullut sekä väsymys, nälkä että sulkemisaika.
Lopuksi kävin katsomassa tietysti yhtä Japanin tai jopa maailman parhaista yönäkymistä, joka ei tietty pokkarikamerassa näytä miltään. Osakan yms jälkene oli hämmentävää nähdä niin paljon asumatontakin seutua, ehkä 20 astetta näkökenttää oli aivan pimeää, varmaankin muita vuoria.
Jätin menemättä Atomipommimuseoon, sillä Hiroshiman museo oli ihan tarpeeksi kauhea. Oikeastaan tällä kertaa Rauhanpuistossa ahdisti enemmän kuin muistan Hiroshimassa ahdistaneen, en osaa selittää miksi. Voin vain kertoa, että ensimmäinen asia mitä näkee tullessaan rullaportaista puistoon on suihkulähde, ja suihkulähteen kylttiin on kirjoitettu ihmisten kokemuksia miltä tuntuu kuolla janoon. Tai siis akuuttiin säteilysairauteen huutaen vettä.
Täälläkin oli paljon kurkia, monissa eri paikoissa. Suihkulähteen ja erään valokuvan lasten jälkeen eniten itketti tämä yläkoululaisten origamikurjista rakentama taulu.
No pasarán.
Täällä on meri, satama ja raitiovaunuja. Talot nousevat rinteille, sekin lisää eteläeurooppalaista tunnelmaa. Chinatownista on jalan viisi minuuttia Hollantilaiskadun vanhojen länsimaalaisten talojen sekaan.
Ensimmäisenä iltana oli yllättävän epätodellinen olo. Miten voin olla Nagasakissa, miten tämä paikka on olemassa ihan oikeasti? Jostain syystä muistan todella elävästi, miten opin Historia-rompulta lapsena, että Nagasaki on ollut tärkeä portti Euroopan ja Japanin välillä, että sillä on pitkä ja mielenkiintoinen historia ennen atomipommia. Jostain syystä se yllätti todella paljon ja jäi mieleen.
(Ilmeisesti atomipommi oli siinä vaiheessa jo ihan tuttu juttu. Oonkohan ollut vielä koulussakaan tuolloin...)
Näin myös lauttalaiturit ja laivaterminaalin, ja ajattelin fiktiivistä lauttalinjaa fiktiiviseen saareen, jolla vierailimme alakoululaisina ties kuinka monta kertaa. Tähän kaupunkiin liittyy yllättävän monia tunteita ja muistoja.
Olin lapsellisen innoissani koko päivän, enkä ehtinyt väsyä vaikka juoksin koko ajan paikasta toiseen. Haluan tulla tänne uudestaan, nähdä paikat uudestaan rauhallisemmassa tahdissa ja käydä niissä jonne en nyt ehtinyt.
Paikka oli upea: sinne oli rekonstruoitu melkein kaikki talot, esiteltiin sekä arkeologisia löytöjä että mallikappaleita asioista, oli videota ja pienoismallia ja vaikka mitä. Saari oli pieni, mietin kuinka klaustrofobista siellä lienee aikanaan ollut. Taisin käyttää kaksi tuntia täällä, ja enemmänkin olisi voinut ellei olisi tullut sekä väsymys, nälkä että sulkemisaika.
Jätin menemättä Atomipommimuseoon, sillä Hiroshiman museo oli ihan tarpeeksi kauhea. Oikeastaan tällä kertaa Rauhanpuistossa ahdisti enemmän kuin muistan Hiroshimassa ahdistaneen, en osaa selittää miksi. Voin vain kertoa, että ensimmäinen asia mitä näkee tullessaan rullaportaista puistoon on suihkulähde, ja suihkulähteen kylttiin on kirjoitettu ihmisten kokemuksia miltä tuntuu kuolla janoon. Tai siis akuuttiin säteilysairauteen huutaen vettä.
Täälläkin oli paljon kurkia, monissa eri paikoissa. Suihkulähteen ja erään valokuvan lasten jälkeen eniten itketti tämä yläkoululaisten origamikurjista rakentama taulu.
No pasarán.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)