ooi

Juoksin eilen läpi todella pitkän turistikierroksen Tokiossa. Illallakaan ei silti väsyttänyt, sillä loppupäivän kohteet toivat valtavasti energiaa, sitä samaa rentoutunutta valoa kuin mitä kylvyn jälkeen kokee.

Aamulla kävin yhden Tokio-listani pääkohteista, Edo-Tokyo -museon. Museo oli hieno, ja sain mukaani vapaaehtoisen oppaan kertomaan näyttelyistä japaniksi. Loppupäivän rinnalla kokemus tuntuu silti vaatimattomalta: näin käy, kun kokee liian paljon!

Museossa opas mainitsi, että tänään on keisarin virkaanastujaisparaati, ja tajusin että se oli se mitä olin päiväohjelmastani unohtanut. Museon jälkeen pikagooglasin sen statsit ja lähdin kohti keisarillista palatsia. Paljastui, että olin väärässä paikassa, mutta ihmismassat nähdessäni olin oikeastaan tyytyväinen, etten ollut osannut ja ehtinyt tunkea syvemmälle sillä väkeä oli aivan valtavasti. Näinpähän edes ruuhkat, oli sekin jotain. Sää oli hyvä, oli mukava olla ulkona.

Ennen paraatia sain myös herkullisen ja vegaanisen lounaan, joka ilahdutti täällä kalamaassa valtavasti.

Päivästä teki hyvän varmaan aika paljolti se, että onnistuin suunnitelmassani syödä järkevästi ja säännöllisesti. Pitää muistaa jatkossakin, että tämä on hyvä idea :P

Sitten eilen netistä bongaamaani temLabin näyttelyyn, taidenäyttelyyn, jossa ajatus tilasta ja ajasta katosi todemmin kuin missään muualla missä olen elämäni aikana käynyt. Helsingin näyttely oli upea, mutta tämä näyttely oli paljon immersiivisempi ja siten vahvempi kokemus. Ei oikein ole sanoja kuvailla.

Näyttelyn jälkeenkään en malttanut vielä palata hostellille, vaan kävin vähän niinkuin Tokio-listani "varakohteessa" eli pariisilaisella teehuoneella Mariage Freresillä Ginzassa. Mariagesta on tullut vähän vahingossa Pariisin vakiokohteeni, ja päätin sen olevan vakiokohteeni jatkossa kaikkialla, missä heillä on teehuoneitaan.

Oli omituista istua ainoana valkoisena eurooppalaisella vanhanaikaisella teehuoneella keskellä Tokiota, mutta omituisuuksista huolimatta kokemus oli kaunis. Kannatti maksaa valtavasti teestä ja (valitettavasti keskinkertaisista) leivonnaisista.

Huh.

keshiki

Kerron Suomessa usein ihmisille, että Japani on kiva maa matkustaa. Junat toimivat, opasteita ja siistejä vessoja riittää. Kaikkialla on mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Tänään se tuntuu vielä laimeammalta kuin yleensä.

Mä en muista koskaan ihailleeni auringonlaskuja niin kuin täällä Ibarakissa. Ollaan tasangolla, paikkakunnan nimi tarkoittaa suunnilleen jotain että oispa joskus tulvimatta. Horisontissa ovat silti tietysti vuoret, ja peltolakeuksien (pienten toki, ei tämä mikään Pohjanmaa tai Jenkkilä ole) ja vuorten välissä on nauhana kaupunki. Yritin lähteä onseniin vielä valoisaan aikaan löytääkseni hyvin perille, mutta huomasinkin ajavani pellon reunaa parhaaseen auringonlaskuaikaan, jälleen kerran. Täydellinen vuodenaika olla näillä leveysasteilla, kun liikkeelle pääsee usein juuri sopivasti auringonlaskua ihailemaan. (Toki on myös kiva, että päivisin on 20 astetta lämmintä...)
Polkupyöräily on niin oikea tapa kokea Japani, polkupyöräily vähän ennen pimeää tai ehkä sen jälkeenkin.

Yhtäkkiä tien vieressä ankean näköisessä risteyksessä oli torii-portti pyhän paikan merkkinä ja sen takaa portaat ylös metsään. Yksi oman elämän Totoro-hetkiä oli kiivetä portaat ylös uteliain katsein tietämättä yhtään, mitä perillä odottaa. Ei löytynyt totoroita, ja pyhäkkö sijaitsi talojen luona eikä oikeasti syvällä metsässä, mutta kaikin tavoin Japani oli tänä iltana jotenkin hämmentävän paljon juuri sitä, mitä sen ”pitääkin olla”.
Ja juuri tänä iltana rakastin sitä.

Saavuin pyörällä onseniin kello viiden kellon soidessa. Pukuhuoneessa tajusin, että täällähän on ulkokylpy, ja kiirehdin katsomaan auringonlaskua. Aika pysähtyi niihin hetkiin.

Illaksi viilennyt ilma. Lämpimänkuuma vesi ja kivinen allas. Riisipeltojen takana häämöttävä kaupunki, juuri sopivan kaukana, ja sen takana vuoret. Veden liikkeet heijastuivat valaistuun puuhun, ei kuulunut mitään muuta kuin veden ääniä. Hiljalleen viimeinenkin auringonlaskun puna katoaa, tähdet alkavat tulla näkyviin taivaalla.

Mitä muuta silloin voi tehdä kuin rakastaa palavasti?

Ahdistaa ajatus, että jo parin päivän päästä pitää lähteä Tokioon. Se tuntui hyvältä idealta joskus aikanaan, mutta ei oikeastaan enää. Voisinpa vain jäädä puutarhatöihin, tiskaamaan ja pyöräilemään peltotilkkujen laitaa silloin kun ei ole muuta tekemistä. Omaan huoneeseen kuuntelemaan kaskaita ja junia, jotka kuuluvat seinien läpi yhtä hyvin kuin jos ikkuna olisi auki.

Mietin peltojen takaa turvallisen etäisyyden päästä pikkukaupunkia tuijottaessani sitä, miten kolme vuotta sitten lähdin iltasella improvisoidusti katsomaan Tokion valoja Odaibaan. Tuijotin pilvenpiirtäjiä ja valaistua siltaa ja mietin, että en todellakaan kuulu tänne, miksi edes olen täällä, miksi muka halusin tänne. Vaikka tänään olin juuri täsmälleen siellä missä halusinkin olla, niin koin silti jotakin samaa.

inaka

Olen ollut kohta viikon woofaamassa, eli lyhyesti sanottuna vapaaehtoistöissä ruoka- ja majapaikkapalkalla. On omituista, miten helposti kotiutuminen onnistui, vaikka tämä on lopultakin aivan eri maailma kuin itselleni tutumpi sohvasurffaus.

Täällä Ibarakissa viettämäni päivät vaihtelevat, koskaan ei voi tietää mitä työtä tehdään vai tehdäänkö oikeastaan mitään. Puutarhan- ja pihanhoitoa, englannin oppitunteja, huomenna ilmeisesti bambumetsän hoitoa, sekalaista huushollin pidossa avustamista.

Omituisesti tämä on juuri sellaista kuin kuvittelinkin. Ei niin tiiviisti osa perhettä kuin joidenkin sohvasurffaajien luona, mutta kuitenkin rakastettu osa kokonaisuutta. Hieman jopa hyperaktiivinen hosti, kanssawoofaajat, joiden kanssa ei tule läheiseksi, koska he tuntevat jo toisensa. Ihanaa ruokaa, pitkälti lähiruokaa. Hieman pölyinen ja kulunut huone jossa asua, mutta sentään ikioma huone. Seinät ovat paperia, viereisen huoneen anime tai espanjankieliset keskustelut kuuluvat yhtä selvästi kuin ulkona sirittävät kaskaat ja päivisin kihertävät linnut. Netti toimii vierastalossa lähinnä alakerrassa, jossa ei tietenkään ole lämmitystä. Tätä kaikkea osasin odottaa.

On hauska viipyä kerrankin paikoillaan näin pitkään. Olen ehkä Kiotossa juuri ja juuri ollut näin pitkään putkeen, enkä sielläkään samassa majapaikassa. Nyt käyn kolmatta kertaa samassa supermarketissa, ja osaan jo pyöräreitin sinne stressaamatta eksymistä. Kierrätysfirman ympäri, pyhäkön vierestä isolle tielle, sillan yli, ensimmäisistä liikennevaloista ohi ja toisista vähän vasemmalle löytyy iso kauppa.

Niin, ihan kovin syvää landea tämä ei ole, juna-asemalle on viisi minuuttia ja junalla parin pysäkin päässä on ihan kohtuullinen kaupunki, kauppoja löytyy ja niin edelleen. Just hyvä. Kaikin puolin. Ei täydellistä, mutta aivan hyvä olla juuri täällä.

jidai matsuri

(Postaus viikon myöhässä, koska sittemmin on ollut liian kiire olla tekemättä mitään)
Jidai matsuri, aikakausien juhla. Parikilometrinen pukukulkue halki Kioton.

Eräitä nuorimmista osallistujista

Olihan se upeaa. Vaikka kyse on lopultakin aika perus nähtävyydestä, sellaisesta mitä vain katsotaan, tuntui aluksi villiä iloa. Tänne mä olen 10 vuotta aikonut, täällä mä vihdoin olen! Niin paljon upeita pukuja, ja etummaiset jaksoivat vielä selvästi nauttia kulkueessa olemisestakin. Vähän oli varsinkin loppua kohden tyhjäkin fiilis, ei oikein pystynyt sulattamaan, että mitä kaikkea sitä nyt tulikaan nähtyä. Olisiko pitänyt ottaa enemmän vai vähemmän valokuvia? Keskityinkö oikeisiin asioihin, tai mihin edes keskityin?

Päivän ratsupoliisit! (Satulassa näkyy poliisi-teksti)

Puvut olivat värikkäitä, ja vaikka kyseessä olivatkin pitkälti juhlapuvut, ja yläluokka oli yliedustettuna, värien määrä silti hämmästytti. Väriyhdistelmät olivat kirkkaita ja räikeitä, kuvioita oli paljon.

Pidin myös niistä yksityiskohdista, joissa nykypäivä kohtaa menneisyyden, hengityssuojaimista, lenkkareista ja hevosenlannasta muovipusseissa

Olin pelännyt, että aika tulee pitkäksi, mutta ei tullut. Ja odotellakin olisi jaksanut, koska oli istumapaikka ensin kukkapenkin reunalla ja sitten kiveyksen reunalla, ja oli luettavaa. Hämmentävällä tavalla jokseenkin sellainen kokemus kuin oletti. Kiva mutta ei maailmaamuuttavaa.