Mä en muista koskaan ihailleeni auringonlaskuja niin kuin täällä Ibarakissa. Ollaan tasangolla, paikkakunnan nimi tarkoittaa suunnilleen jotain että oispa joskus tulvimatta. Horisontissa ovat silti tietysti vuoret, ja peltolakeuksien (pienten toki, ei tämä mikään Pohjanmaa tai Jenkkilä ole) ja vuorten välissä on nauhana kaupunki. Yritin lähteä onseniin vielä valoisaan aikaan löytääkseni hyvin perille, mutta huomasinkin ajavani pellon reunaa parhaaseen auringonlaskuaikaan, jälleen kerran. Täydellinen vuodenaika olla näillä leveysasteilla, kun liikkeelle pääsee usein juuri sopivasti auringonlaskua ihailemaan. (Toki on myös kiva, että päivisin on 20 astetta lämmintä...)
Polkupyöräily on niin oikea tapa kokea Japani, polkupyöräily vähän ennen pimeää tai ehkä sen jälkeenkin.
Yhtäkkiä tien vieressä ankean näköisessä risteyksessä oli torii-portti pyhän paikan merkkinä ja sen takaa portaat ylös metsään. Yksi oman elämän Totoro-hetkiä oli kiivetä portaat ylös uteliain katsein tietämättä yhtään, mitä perillä odottaa. Ei löytynyt totoroita, ja pyhäkkö sijaitsi talojen luona eikä oikeasti syvällä metsässä, mutta kaikin tavoin Japani oli tänä iltana jotenkin hämmentävän paljon juuri sitä, mitä sen ”pitääkin olla”.
Ja juuri tänä iltana rakastin sitä.
Saavuin pyörällä onseniin kello viiden kellon soidessa. Pukuhuoneessa tajusin, että täällähän on ulkokylpy, ja kiirehdin katsomaan auringonlaskua. Aika pysähtyi niihin hetkiin.
Illaksi viilennyt ilma. Lämpimänkuuma vesi ja kivinen allas. Riisipeltojen takana häämöttävä kaupunki, juuri sopivan kaukana, ja sen takana vuoret. Veden liikkeet heijastuivat valaistuun puuhun, ei kuulunut mitään muuta kuin veden ääniä. Hiljalleen viimeinenkin auringonlaskun puna katoaa, tähdet alkavat tulla näkyviin taivaalla.
Mitä muuta silloin voi tehdä kuin rakastaa palavasti?
Ahdistaa ajatus, että jo parin päivän päästä pitää lähteä Tokioon. Se tuntui hyvältä idealta joskus aikanaan, mutta ei oikeastaan enää. Voisinpa vain jäädä puutarhatöihin, tiskaamaan ja pyöräilemään peltotilkkujen laitaa silloin kun ei ole muuta tekemistä. Omaan huoneeseen kuuntelemaan kaskaita ja junia, jotka kuuluvat seinien läpi yhtä hyvin kuin jos ikkuna olisi auki.
Mietin peltojen takaa turvallisen etäisyyden päästä pikkukaupunkia tuijottaessani sitä, miten kolme vuotta sitten lähdin iltasella improvisoidusti katsomaan Tokion valoja Odaibaan. Tuijotin pilvenpiirtäjiä ja valaistua siltaa ja mietin, että en todellakaan kuulu tänne, miksi edes olen täällä, miksi muka halusin tänne. Vaikka tänään olin juuri täsmälleen siellä missä halusinkin olla, niin koin silti jotakin samaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti