Koska meille oikein opetetaan jotakin?

Orientoivat opinnot eli fuksien eka viikko on aikamoisen rankkaa. Tuntikausien melkein-hyödyllisiä löpinöitä ja tuhottomasti toimimattomia nettipalveluita ja paljon uusia ihmisiä joiden kanssa smalltalkata ja tutustua oikeasti ja ravintoloissa istumista ja eksyttäviä käytäviä ja yliopistoruokaloita ja hitaasti käynnistyviä windows-koneita ja loputtomasti ihmisiä joiden naamat ja nimet tulisi oppia ja kaikkea, kaikkea, kaikkea, paljon kaikkea.

Minulla taitaa olla jo työnarkomaanin maine. Valitsin ekalle syksylle ihan liikaa kursseja ja huutelin sitä sen verran, että kaikki varmaan kuulivat.  Mutta kun en osaa karsia mitään pois. Katsotaan, olenko elossa vielä vuodenvaihteessa...

(Minulla lienee myös tyhmien kysymysten/välihuomioiden tekijän maine. Onneksi tämä on yliopisto ja ihmiset ehkä jo sietävät työnarkomaaneja ja uteliaita ja muita aikanaan yläkouluhierarkian pohjalle joutuneita. Sentään kukaan laitokseltani ei ollut paikalla, kun kysyin tänään tuntemattomilta "miten tästä talosta pääsee ulos?")

Tuutorit neuvoivat valitsemaan  noin 50 opintopisteen arvosta kursseja vuodessa. Sillä määrällä ei ole toivoakaan valmistua ajoissa. Masentavaa. En halua lähteä sellaiseen. Minä lähdin tekemään maisterin tutkintoa viidessä vuodessa - en tiedä onnistuuko, mutta en aio luovuttaa vielä tässä vaiheessa.

Huomenna

Kyllä, minua jännittää. Huomenna alkavat yliopiston orientoivat opinnot. Tapaan tuutorini ja opiskelukaverit ja näen luokkahuoneet ensi kertaa ja ihan oikeasti, pian yliopisto-opinnot alkavat.

Kuumottaa. (tuo on muuten eräs lempisanojani)

Minusta tulee humanistisen tiedekunnan opiskelija. Enpä olisi pari vuotta sitten arvannut, en todellakaan. En ehkä vielä puoli vuottakaan sitten.

Pienenä minusta piti tulla arkkitehti, yläasteella ja lukion alussa kai ydinfyysikko tai jotain sellaista. Abivuonna olin jo täysin kriisissä matematiikan kanssa (läheisriippuvuus, viha-rakkaus-suhde, pettymysten ja onnen vuorottelu...), mutta ihastuin tietokoneohjelmointiin. Toisaalta japanikin kiinnosti, ja vielä abivuonnakin kaikesta huolimatta pyörittelin Teknillistä korkeakouluakin mahdollisena opiskelupaikkana.

Kuukausi ennen yhteishakua istuin ylimääräisen matematiikan kurssin tunnilla ja jälleen kerran rakastin ja vihasin. Opettaja puhui englantia ja sisältö oli käsittämätöntä täysin kielivapaalla tavalla. En jaksanut yrittää ymmärtää, en halunnut vaivata päätäni kombinatoriikalla (tai mitä meille opetettiinkaan, en muista yksityiskohtia). En yksinkertaisesti halunnut. Selvemmin kuin koskaan tajusin pitäväni matematiikasta ja vastaavasta, mutta tajusin, etten halunnut uhrata sille enää enempää. Ei minusta olisi matemaatikoksi tai muuksi vastaavaksi. En vain yksinkertaisesti jaksaisi, viitsisi ja tahtoisi tarpeeksi.

Tuolla matematiikan tunnilla tajusin, että haluan opiskelemaan japanologiaa. En halua taistella loppuelämääni luonnontieteiden kanssa, haluan oppia kieliä ja kulttuureja ja mitä tahansa, missä lauseet eivät loput neliöön.

Post Scriptum: harkitsen yhä ottavani matematiikan sivuaineeksi. Ilmaus matikisti juontuu luultavasti sanoista matematiikka ja masokisti.

Miksi, osa 2

Ensimmäinen osa edellisessä kirjoituksessa.

Löysin siis Genjin tarinan sattumalta koulun kirjastosta. Muistan, missä kohdassa koulun käytävää luin sen ensimmäiset sivut. Heti tuota välituntia seuranneella tunnilla kirjoitin ensimmäisen heian-kaudelle sijoittuvan kertomukseni.

Ensimmäisellä lukemalla lähinnä nauroin Genjin tarinalle. Päähenkilönä oli maailman täydellisin mies, joka käytti päivänsä angstaamalla, tekemällä suitsukkeita ja kirjoittamalla runoja, ja öisin raiskasi naisia. Pidin tankarunoista (joita kirjassa on joka aukeamalla) ja tuosta kummallisesta, vääristyneestä taiteen hallitsemasta maailmasta, en itse kertomuksesta. Varsinaisesti opin pitämään kirjasta paljon myöhemmin.

Joka tapauksessa nuo tankarunot olivat ensimmäisiä kosketuksiani Kunnon Runouteen (=muuhun kuin lasten runoihin), ja janosin lisää. Pian tuli kesä, ja löysin kirjastoista Ikkyun, Ryokanin, paljon tankarunoja, kiinalaisia runoja (ja muutaman länsimaisen runoilijan)...

Samaan aikaan kun luin runoutta, oli ihana kesä, ja räydyin tietenkin yksipuolisen rakkauden kurimuksessa kuten niin monesti aiemminkin. Opettelin siis kirjoittamaan tankaa, opettelin käyttämään ikivanhoja aasialaisia kielikuvia ja muistaakseni opettelin japanin kirjoitusmerkkejäkin, kuten muutamana muunakin kesänä.

Kirjoitin viuhkoihin runoja ja valvoin myöhään rakkautta pohtien. Opin rakastamaan vuodenaikaan sopivia kirjepapereita ja muuta sellaista, joka oli elintärkeää muinaisessa Aasiassa.

Kesän jälkeen oli vuorossa yhdeksäs luokka ja kasapäin töitä (tai niin luulin, enhän tiennyt lukiosta mitään). Tein äidinkielen projektini Kai Niemisestä, japanin suomentajasta ja runoilijasta. Hän oli kääntänyt Genjin tarinan nelososan, tarinan käännekohdan muodostavan kirjan, ja sitä kautta olin tutustunut Niemisen omiin runoihin ja muihin käännöksiin.

Aloin suomentaa. En ole vieläkään kääntänyt kuin muutaman runon, ja pari proosatekstiä joiden laadusta ei puhuta,englannista suomeen, mutta rakastuin työhön. Hiljalleen minussa kasvoi unelma:

haluan suomentaa Kai Niemisen lailla, suoraa japanista. Haluan ymmärtää tankarunot ja vanhan proosan niiden alkukielellä.