Ensimmäinen kysymys on aina miksi

Ensimmäinen tarina kertoo siitä, miksi hain yliopistoon opiskelemaan japania. Se on pitkä ja polveileva, mutta kieltämättä epäilen vahvasti, että olisin päätynyt harrastamaan Japania ilman kaikkia näitä vaiheitakin.

Eikä sekään, että ala-asteikäisenä opin isältä kirjoitusmerkkejä varmaan ollut ihan turhaa, mutta ihan niin kaukaa en aloita.

Yläaste oli ihmeiden aikaa. Koulussa opin epäsäännöllisiä verbejä ja että ajatusviivan käyttö on syntiä, harvalla muulla asialla mitä oppitunneilal opetettiin oli yhtä suurta merkitystä kuin noilla. Olin melkein koko ajan rakastunut (sitä sanaa käytin), kohde tosin vaihteli. Eräs söpö poika mainitsi joskus ohimennen, että "tule koulun lautapelikerhoon", enkä voinut jättää menemättä vaikka koululla hengailu oppituntien jälkeen kuulostikin aika käsittämättömältä touhulta.

Opin pelaamaan gota. Hyvin hitaasti, mutta opin kuitenkin. Tutustuin muihinkin kerhon gota pelaaviin poikiin. Millainen tuuri minulla olikaan: en tiedä toista yläkoulua, jossa olisi lautapelikerho. Pojat puhuivat mangasarjasta, joka kertoi tuosta pelistä, ja nauroin idealle monesti. Kun nauroin asiaa sisareni poikaystävälle talvilomalla, sanoi hän, että sarja on ihan hyvä ja hänellä on sitä tietokoneellaan.

Katsoimme ekan jakson. Lomaa oli viikko, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä, joten katsoin toisen jakson. Kolmannen. Ja aika monta muuta. Youtubesta, katsoin tosiaan Youtubesta koko 75-jaksoisen Hikaru no go:n.

Olin saanut joululahjaksi ompelukoneen, ja minulla oli ystäviä jotka harrastivat cosplayta, eli pukeutuivat manga- tai animehahmoiksi tehden itse puvut, ostaen peruukit ja kulkien sitten kummallisissa vaatteissa ympäri kaupunkia. Ja Hikaru no go:ssa oli aivan ihana hahmo mahtavissa vaatteissa: vaikka sarja sijoittui moderniin maailmaan, siinä esiintyi heian-kauden puvussa muinaisen go-pelaajan haamu. Ei mennyt montaa viikkoa, ennen kuin päätin, että tuon puvun minä haluan tehdä.

Olen usein kuullut päivittelyä "miten sinä noin vaikean puvun teit ekaksi puvuksi", mutta eihän se ollut vaikea. Pelkkiä suorakaiteita! Ihanan helppoa ommeltavaa länsimaisiin asuihin verrattuna. Tosin perfektionistini tein kyllä aika monta googlehakua, ennen kuin aloin ompelemaan. Halusin tietää, miten puku rakentuu ja mikä se ylipäätään on. (Se paljastui kariginuksi, jonka kanssa käytettiin tate eboshi -hattua, mikäli muistan enää oikein)

Ja ainoa suomenkielinen sivu, joka puhui heian-kauden vaatteista, siteerasi jatkuvasti jotakin kirjaa, joka kertoi tuosta aikakaudesta. "Maailman vanhinta suurromaania". "Ensimmäistä harlekiinikirjaa". Genjin tarinaa. Olen aina pitänyt historiasta, ja päätin lukea tuon kirjan, mutta niin ahkera en sentään ollut, että olisin mennyt kirjastoon sitä hakemaan.

Kirja tuli luokseni hakemattakin. Taisi olla huhtikuuta, kun äidinkielen opettaja vei meidät koulun kirjastoon, ja käski valita jonkin kirjan. Jostain syystä muistin silloin Genjin tarinan, ja vaikken hetkeäkään uskonut että se olisi hyllyssä, en voinut olla tarkistamatta.

Ylähyllyllä lojui kulunutkantinen Genjin tarina -kirjan neljäs osa, viimeinen suomennetuista.

[tarina jatkuu]

Alku

Tästä alkaa tarina, mutta enempää en oikein osaa vielä kertoa, sillä en tiedä itsekään.

Aloin eilen lukemaan matkakertomusta, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa, joten päätin kirjoittaa itse edes jonkinlaisen matkakertomuksen.

Jonain päivänä tämä blogi toivottavasti on todellinen matkapäiväkirja, kertomus matkasta Japaniin, mutta sitä odotellessa blogi kertoo luultavasti japanin opiskelusta eli matkasta kohti unelmia.

Sekä historiasta: miksi teen matkaa ja mitä kohti.