Kyllä, minua jännittää. Huomenna alkavat yliopiston orientoivat opinnot. Tapaan tuutorini ja opiskelukaverit ja näen luokkahuoneet ensi kertaa ja ihan oikeasti, pian yliopisto-opinnot alkavat.
Kuumottaa. (tuo on muuten eräs lempisanojani)
Minusta tulee humanistisen tiedekunnan opiskelija. Enpä olisi pari vuotta sitten arvannut, en todellakaan. En ehkä vielä puoli vuottakaan sitten.
Pienenä minusta piti tulla arkkitehti, yläasteella ja lukion alussa kai ydinfyysikko tai jotain sellaista. Abivuonna olin jo täysin kriisissä matematiikan kanssa (läheisriippuvuus, viha-rakkaus-suhde, pettymysten ja onnen vuorottelu...), mutta ihastuin tietokoneohjelmointiin. Toisaalta japanikin kiinnosti, ja vielä abivuonnakin kaikesta huolimatta pyörittelin Teknillistä korkeakouluakin mahdollisena opiskelupaikkana.
Kuukausi ennen yhteishakua istuin ylimääräisen matematiikan kurssin tunnilla ja jälleen kerran rakastin ja vihasin. Opettaja puhui englantia ja sisältö oli käsittämätöntä täysin kielivapaalla tavalla. En jaksanut yrittää ymmärtää, en halunnut vaivata päätäni kombinatoriikalla (tai mitä meille opetettiinkaan, en muista yksityiskohtia). En yksinkertaisesti halunnut. Selvemmin kuin koskaan tajusin pitäväni matematiikasta ja vastaavasta, mutta tajusin, etten halunnut uhrata sille enää enempää. Ei minusta olisi matemaatikoksi tai muuksi vastaavaksi. En vain yksinkertaisesti jaksaisi, viitsisi ja tahtoisi tarpeeksi.
Tuolla matematiikan tunnilla tajusin, että haluan opiskelemaan japanologiaa. En halua taistella loppuelämääni luonnontieteiden kanssa, haluan oppia kieliä ja kulttuureja ja mitä tahansa, missä lauseet eivät loput neliöön.
Post Scriptum: harkitsen yhä ottavani matematiikan sivuaineeksi. Ilmaus matikisti juontuu luultavasti sanoista matematiikka ja masokisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti