Hiroshiman
tunnukseksi noussut kupoli (A-bomb Dome) oli pienempi kuin olin ajatellut, eikä
sen näkeminen tuntunut miltään. Asiaa ei toki edesauttanut
muistomerkkiä korjausten/tarkistusten takia peittävät
rakennustelineet. Rauhan puisto oli rauhallinen ja varsin kaunis,
vaikkei klassisten puutarhoiden veroinen. Puistossa sain kimppuuni
jehovat ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaksi hyvää englantia
puhuvaa japanilaista naista small talkkasivat ensin kanssani hyvän
aikaa, kysyivät sitten, miksei maailmassa ole rauha, vaikka kaikki
haluavat sitä, ja vasta sitten tarjosivat ratkaisuksi raamattua.
Onneksi heistä oli varsin helppo päästä lopulta eroon edes
olematta töykeä, ja kokonaisfiilikseksi jäi hämmennys. Se tosin
on hyvä adjektiivi kuvaamaan suurinta osaa Hiroshiman-reissun
tunteista: miltä ihmeeltä täällä pitäisi tuntua?
Hämmennys vaihtui
pian adjektiiviin, jota ei taida olla, mutta joka tuntuu siltä, kun
näkee rauhanmuistomerkillä loputtoman paljon lasten tekemiä
kauniita kurkiorigameja. Surua, että niitä tarvitaan, iloa että
niitä on. Harmitti hirveästi, etten tuonut omiani mukaan: jossain
mielenhäiriössä jätin omat 1000 kurkeani kotiin, enkä päässyt
täyttämään kurkien rekisteröimislomaketta. Paljonkohan niiden
postittaminen maksaisi?
Seuraavaksi edessä
olikin museoon tutustuminen. Odotin sitä pienellä kauhulla, mutta
se ei ollut niin paha kuin se ehkä olisi voinut olla. Muutama sali
sosiaalipornoa tyyliin ”tässä on seitsenvuotiaana kuolleen
koululaisen takki”, muutama kertomaan ydinpommin fysiikkataustasta
ja lääketieteellisistä vaikutuksista, ja jokunen valokuva, piirros
ja videoita, joissa ihmiset kertoivat kokemuksistaan. Ensimmäisten
esineiden omistajien tarinat luin nälkäisenä, mutta jossain
vaiheessa henkinen pahoinvointi kävi niin suureksi, että osasin
jättää jotkut lukemattakin. Kolmivuotias polkupyöräilijä jäi
kyllä kummittelemaan mielen perukoille, eikä ole varmaan ihan kohta
lähdössä.
Lähdin juuri ennen kuin museo meni kiinni
viideltä, ja tajusin olevani vain hieman liian myöhässä
ehtiäkseni Miayjimaan ennen täyttä pimeää. No, se jää ensi
retkelle sitten. Kävin läpi puiston muut muistomerkit, ehdin
Memorial halliinkin juuri ja juuri ennen sen sulkemista ja lähdin
sitten kävelemään takaisin asemalle. Heti lähimmällä pysäkillä
minua ajoi vastaan Miyajiman raitiovaunu kuin kiusaten, ja tajusin,
että voisi olla hyvä idea ottaa ratikka asemalle.
Se todella kannatti,
matka maksoi vain ~160 jeniä, ja onnistuin saamaan penkin, joten ei
haitannut, että raitiovaunu oli varsin täynnä. Ratikat ovat aina
kivoja, ja myöhemmin luin netistä, miksi museo oli täynnä
ratikkakortteja: kaunis tarina, ja ajamalla raitiovaunulla oli
melkein kuin osa tarinaa.
Raitiolinjat kärsivät kaiken muun infran ohella pommituksesta, mutta yhtiö päätti aloittaa liikenteen mahdollisimman pian. Se alkoikin melkein heti: kolmantena päivänä, eli 9.8.1945. Aikamoista. Ja yhä vieläkin (tai ainakin vuonna 2008) liikenteessä on kaksi pommituksen kokenutta raitiovaununa muistuttamassa tuosta kaikesta.