Tervetuloa Helsingin yliopistoon,
me käytämme c-kasetteja kielten opetuksessa,
emme tiedä mistä netistä löytyy tietoa yhtään mistään, sillä meillä on kaksi intranettiä ja siksi täysi kaaos,
järjestämme tusinoittain tilaisuuksia, joissa kuvauksen mukaan puhutaan sivuaineista, mutta relevanttia informaatiota niistä ei saa mistään,
nettisivujamme on päivitetty olennaisilta osin 2010,
- ja niitä c-kasetteja käytetään, koska opettaja joutuu maksamaan oppikirjansa itse eikä siten erityisemmin halua investoida cd-levyihin.
Oikeasti viihdyn täällä. Ja oikeasti haluan kertoa tämän hetkisestä Suuresta Suunnitelmastani oppia kanji-merkit (tai no, partitiivi olisi ehkä sopivampi kuin nominatiivi tuossa kohtaa, sen verran monta niitä kanjeja on). Erilaisia vaihtoehtoja palloteltuani ja kahdella eri metodilla aiemminkin kanjeja opiskelleena (parhaimmillaan osasin kai 170 merkkiä, noin kahdeksanvuotiaan tasoisesti) päädyin Basic Kanji Bookin järjestykseen. En halua ostaa kirjaa, jota en pidä erityisen tarpeellisena itselleni, vaan katson (ainakin toistaiseksi) netistä kanjien järjestyksen ja opettelen niitä kolme päivässä. Tässä vaiheessa en suuremmin aio kertailla niitä - ne kertautuvat myöhemmien tenttien ja sellaisten myötä.
Oikeastaan tavoitteeni kaiken virallisen yliopistokotityön lisäksi (kyllä me kohta alamme kanjeja kai sielläkin treenata) on oppia yksi merkki päivässä, mutta niin kauan kuin BKB:n kanjeista enemmistö on minulle ennestään tuttuja, kolme menee ihan ilman ongelmia. (Luulisin niin.) Kova treenaus alkaa joskus tulevaisuudessa, mutta haluan aloittaa heti.
Suunnittelen myös vakavissani opiskelevani niitä poikaystäväni kanssa - sen verran hyviä muistisääntöjä hän keksii ja vielä muistaakin ne seuraavana päivänä. Siis huolimatta siitä, ettei hän osaa japania "soo desu nee" -patenttivastausta enemmän : D Olisi mielenkiintoinen ihmiskoe selvittää, montako kanjia japanin (ja kiinan) suhteen aivan välinpitämätön, normaalilahjainen ihminen, voi oppia.
lauantai 28. syyskuuta 2013
torstai 29. elokuuta 2013
Koska meille oikein opetetaan jotakin?
Orientoivat opinnot eli fuksien eka viikko on aikamoisen rankkaa. Tuntikausien melkein-hyödyllisiä löpinöitä ja tuhottomasti toimimattomia nettipalveluita ja paljon uusia ihmisiä joiden kanssa smalltalkata ja tutustua oikeasti ja ravintoloissa istumista ja eksyttäviä käytäviä ja yliopistoruokaloita ja hitaasti käynnistyviä windows-koneita ja loputtomasti ihmisiä joiden naamat ja nimet tulisi oppia ja kaikkea, kaikkea, kaikkea, paljon kaikkea.
Minulla taitaa olla jo työnarkomaanin maine. Valitsin ekalle syksylle ihan liikaa kursseja ja huutelin sitä sen verran, että kaikki varmaan kuulivat. Mutta kun en osaa karsia mitään pois. Katsotaan, olenko elossa vielä vuodenvaihteessa...
(Minulla lienee myös tyhmien kysymysten/välihuomioiden tekijän maine. Onneksi tämä on yliopisto ja ihmiset ehkä jo sietävät työnarkomaaneja ja uteliaita ja muita aikanaan yläkouluhierarkian pohjalle joutuneita. Sentään kukaan laitokseltani ei ollut paikalla, kun kysyin tänään tuntemattomilta "miten tästä talosta pääsee ulos?")
Tuutorit neuvoivat valitsemaan noin 50 opintopisteen arvosta kursseja vuodessa. Sillä määrällä ei ole toivoakaan valmistua ajoissa. Masentavaa. En halua lähteä sellaiseen. Minä lähdin tekemään maisterin tutkintoa viidessä vuodessa - en tiedä onnistuuko, mutta en aio luovuttaa vielä tässä vaiheessa.
Minulla taitaa olla jo työnarkomaanin maine. Valitsin ekalle syksylle ihan liikaa kursseja ja huutelin sitä sen verran, että kaikki varmaan kuulivat. Mutta kun en osaa karsia mitään pois. Katsotaan, olenko elossa vielä vuodenvaihteessa...
(Minulla lienee myös tyhmien kysymysten/välihuomioiden tekijän maine. Onneksi tämä on yliopisto ja ihmiset ehkä jo sietävät työnarkomaaneja ja uteliaita ja muita aikanaan yläkouluhierarkian pohjalle joutuneita. Sentään kukaan laitokseltani ei ollut paikalla, kun kysyin tänään tuntemattomilta "miten tästä talosta pääsee ulos?")
Tuutorit neuvoivat valitsemaan noin 50 opintopisteen arvosta kursseja vuodessa. Sillä määrällä ei ole toivoakaan valmistua ajoissa. Masentavaa. En halua lähteä sellaiseen. Minä lähdin tekemään maisterin tutkintoa viidessä vuodessa - en tiedä onnistuuko, mutta en aio luovuttaa vielä tässä vaiheessa.
sunnuntai 25. elokuuta 2013
Huomenna
Kyllä, minua jännittää. Huomenna alkavat yliopiston orientoivat opinnot. Tapaan tuutorini ja opiskelukaverit ja näen luokkahuoneet ensi kertaa ja ihan oikeasti, pian yliopisto-opinnot alkavat.
Kuumottaa. (tuo on muuten eräs lempisanojani)
Minusta tulee humanistisen tiedekunnan opiskelija. Enpä olisi pari vuotta sitten arvannut, en todellakaan. En ehkä vielä puoli vuottakaan sitten.
Pienenä minusta piti tulla arkkitehti, yläasteella ja lukion alussa kai ydinfyysikko tai jotain sellaista. Abivuonna olin jo täysin kriisissä matematiikan kanssa (läheisriippuvuus, viha-rakkaus-suhde, pettymysten ja onnen vuorottelu...), mutta ihastuin tietokoneohjelmointiin. Toisaalta japanikin kiinnosti, ja vielä abivuonnakin kaikesta huolimatta pyörittelin Teknillistä korkeakouluakin mahdollisena opiskelupaikkana.
Kuukausi ennen yhteishakua istuin ylimääräisen matematiikan kurssin tunnilla ja jälleen kerran rakastin ja vihasin. Opettaja puhui englantia ja sisältö oli käsittämätöntä täysin kielivapaalla tavalla. En jaksanut yrittää ymmärtää, en halunnut vaivata päätäni kombinatoriikalla (tai mitä meille opetettiinkaan, en muista yksityiskohtia). En yksinkertaisesti halunnut. Selvemmin kuin koskaan tajusin pitäväni matematiikasta ja vastaavasta, mutta tajusin, etten halunnut uhrata sille enää enempää. Ei minusta olisi matemaatikoksi tai muuksi vastaavaksi. En vain yksinkertaisesti jaksaisi, viitsisi ja tahtoisi tarpeeksi.
Tuolla matematiikan tunnilla tajusin, että haluan opiskelemaan japanologiaa. En halua taistella loppuelämääni luonnontieteiden kanssa, haluan oppia kieliä ja kulttuureja ja mitä tahansa, missä lauseet eivät loput neliöön.
Post Scriptum: harkitsen yhä ottavani matematiikan sivuaineeksi. Ilmaus matikisti juontuu luultavasti sanoista matematiikka ja masokisti.
Kuumottaa. (tuo on muuten eräs lempisanojani)
Minusta tulee humanistisen tiedekunnan opiskelija. Enpä olisi pari vuotta sitten arvannut, en todellakaan. En ehkä vielä puoli vuottakaan sitten.
Pienenä minusta piti tulla arkkitehti, yläasteella ja lukion alussa kai ydinfyysikko tai jotain sellaista. Abivuonna olin jo täysin kriisissä matematiikan kanssa (läheisriippuvuus, viha-rakkaus-suhde, pettymysten ja onnen vuorottelu...), mutta ihastuin tietokoneohjelmointiin. Toisaalta japanikin kiinnosti, ja vielä abivuonnakin kaikesta huolimatta pyörittelin Teknillistä korkeakouluakin mahdollisena opiskelupaikkana.
Kuukausi ennen yhteishakua istuin ylimääräisen matematiikan kurssin tunnilla ja jälleen kerran rakastin ja vihasin. Opettaja puhui englantia ja sisältö oli käsittämätöntä täysin kielivapaalla tavalla. En jaksanut yrittää ymmärtää, en halunnut vaivata päätäni kombinatoriikalla (tai mitä meille opetettiinkaan, en muista yksityiskohtia). En yksinkertaisesti halunnut. Selvemmin kuin koskaan tajusin pitäväni matematiikasta ja vastaavasta, mutta tajusin, etten halunnut uhrata sille enää enempää. Ei minusta olisi matemaatikoksi tai muuksi vastaavaksi. En vain yksinkertaisesti jaksaisi, viitsisi ja tahtoisi tarpeeksi.
Tuolla matematiikan tunnilla tajusin, että haluan opiskelemaan japanologiaa. En halua taistella loppuelämääni luonnontieteiden kanssa, haluan oppia kieliä ja kulttuureja ja mitä tahansa, missä lauseet eivät loput neliöön.
Post Scriptum: harkitsen yhä ottavani matematiikan sivuaineeksi. Ilmaus matikisti juontuu luultavasti sanoista matematiikka ja masokisti.
Miksi, osa 2
Ensimmäinen osa edellisessä kirjoituksessa.
Löysin siis Genjin tarinan sattumalta koulun kirjastosta. Muistan, missä kohdassa koulun käytävää luin sen ensimmäiset sivut. Heti tuota välituntia seuranneella tunnilla kirjoitin ensimmäisen heian-kaudelle sijoittuvan kertomukseni.
Ensimmäisellä lukemalla lähinnä nauroin Genjin tarinalle. Päähenkilönä oli maailman täydellisin mies, joka käytti päivänsä angstaamalla, tekemällä suitsukkeita ja kirjoittamalla runoja, ja öisin raiskasi naisia. Pidin tankarunoista (joita kirjassa on joka aukeamalla) ja tuosta kummallisesta, vääristyneestä taiteen hallitsemasta maailmasta, en itse kertomuksesta. Varsinaisesti opin pitämään kirjasta paljon myöhemmin.
Joka tapauksessa nuo tankarunot olivat ensimmäisiä kosketuksiani Kunnon Runouteen (=muuhun kuin lasten runoihin), ja janosin lisää. Pian tuli kesä, ja löysin kirjastoista Ikkyun, Ryokanin, paljon tankarunoja, kiinalaisia runoja (ja muutaman länsimaisen runoilijan)...
Samaan aikaan kun luin runoutta, oli ihana kesä, ja räydyin tietenkin yksipuolisen rakkauden kurimuksessa kuten niin monesti aiemminkin. Opettelin siis kirjoittamaan tankaa, opettelin käyttämään ikivanhoja aasialaisia kielikuvia ja muistaakseni opettelin japanin kirjoitusmerkkejäkin, kuten muutamana muunakin kesänä.
Kirjoitin viuhkoihin runoja ja valvoin myöhään rakkautta pohtien. Opin rakastamaan vuodenaikaan sopivia kirjepapereita ja muuta sellaista, joka oli elintärkeää muinaisessa Aasiassa.
Kesän jälkeen oli vuorossa yhdeksäs luokka ja kasapäin töitä (tai niin luulin, enhän tiennyt lukiosta mitään). Tein äidinkielen projektini Kai Niemisestä, japanin suomentajasta ja runoilijasta. Hän oli kääntänyt Genjin tarinan nelososan, tarinan käännekohdan muodostavan kirjan, ja sitä kautta olin tutustunut Niemisen omiin runoihin ja muihin käännöksiin.
Aloin suomentaa. En ole vieläkään kääntänyt kuin muutaman runon, ja pari proosatekstiä joiden laadusta ei puhuta,englannista suomeen, mutta rakastuin työhön. Hiljalleen minussa kasvoi unelma:
haluan suomentaa Kai Niemisen lailla, suoraa japanista. Haluan ymmärtää tankarunot ja vanhan proosan niiden alkukielellä.
Löysin siis Genjin tarinan sattumalta koulun kirjastosta. Muistan, missä kohdassa koulun käytävää luin sen ensimmäiset sivut. Heti tuota välituntia seuranneella tunnilla kirjoitin ensimmäisen heian-kaudelle sijoittuvan kertomukseni.
Ensimmäisellä lukemalla lähinnä nauroin Genjin tarinalle. Päähenkilönä oli maailman täydellisin mies, joka käytti päivänsä angstaamalla, tekemällä suitsukkeita ja kirjoittamalla runoja, ja öisin raiskasi naisia. Pidin tankarunoista (joita kirjassa on joka aukeamalla) ja tuosta kummallisesta, vääristyneestä taiteen hallitsemasta maailmasta, en itse kertomuksesta. Varsinaisesti opin pitämään kirjasta paljon myöhemmin.
Joka tapauksessa nuo tankarunot olivat ensimmäisiä kosketuksiani Kunnon Runouteen (=muuhun kuin lasten runoihin), ja janosin lisää. Pian tuli kesä, ja löysin kirjastoista Ikkyun, Ryokanin, paljon tankarunoja, kiinalaisia runoja (ja muutaman länsimaisen runoilijan)...
Samaan aikaan kun luin runoutta, oli ihana kesä, ja räydyin tietenkin yksipuolisen rakkauden kurimuksessa kuten niin monesti aiemminkin. Opettelin siis kirjoittamaan tankaa, opettelin käyttämään ikivanhoja aasialaisia kielikuvia ja muistaakseni opettelin japanin kirjoitusmerkkejäkin, kuten muutamana muunakin kesänä.
Kirjoitin viuhkoihin runoja ja valvoin myöhään rakkautta pohtien. Opin rakastamaan vuodenaikaan sopivia kirjepapereita ja muuta sellaista, joka oli elintärkeää muinaisessa Aasiassa.
Kesän jälkeen oli vuorossa yhdeksäs luokka ja kasapäin töitä (tai niin luulin, enhän tiennyt lukiosta mitään). Tein äidinkielen projektini Kai Niemisestä, japanin suomentajasta ja runoilijasta. Hän oli kääntänyt Genjin tarinan nelososan, tarinan käännekohdan muodostavan kirjan, ja sitä kautta olin tutustunut Niemisen omiin runoihin ja muihin käännöksiin.
Aloin suomentaa. En ole vieläkään kääntänyt kuin muutaman runon, ja pari proosatekstiä joiden laadusta ei puhuta,englannista suomeen, mutta rakastuin työhön. Hiljalleen minussa kasvoi unelma:
haluan suomentaa Kai Niemisen lailla, suoraa japanista. Haluan ymmärtää tankarunot ja vanhan proosan niiden alkukielellä.
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Ensimmäinen kysymys on aina miksi
Ensimmäinen tarina kertoo siitä, miksi hain yliopistoon opiskelemaan japania. Se on pitkä ja polveileva, mutta kieltämättä epäilen vahvasti, että olisin päätynyt harrastamaan Japania ilman kaikkia näitä vaiheitakin.
Eikä sekään, että ala-asteikäisenä opin isältä kirjoitusmerkkejä varmaan ollut ihan turhaa, mutta ihan niin kaukaa en aloita.
Yläaste oli ihmeiden aikaa. Koulussa opin epäsäännöllisiä verbejä ja että ajatusviivan käyttö on syntiä, harvalla muulla asialla mitä oppitunneilal opetettiin oli yhtä suurta merkitystä kuin noilla. Olin melkein koko ajan rakastunut (sitä sanaa käytin), kohde tosin vaihteli. Eräs söpö poika mainitsi joskus ohimennen, että "tule koulun lautapelikerhoon", enkä voinut jättää menemättä vaikka koululla hengailu oppituntien jälkeen kuulostikin aika käsittämättömältä touhulta.
Opin pelaamaan gota. Hyvin hitaasti, mutta opin kuitenkin. Tutustuin muihinkin kerhon gota pelaaviin poikiin. Millainen tuuri minulla olikaan: en tiedä toista yläkoulua, jossa olisi lautapelikerho. Pojat puhuivat mangasarjasta, joka kertoi tuosta pelistä, ja nauroin idealle monesti. Kun nauroin asiaa sisareni poikaystävälle talvilomalla, sanoi hän, että sarja on ihan hyvä ja hänellä on sitä tietokoneellaan.
Katsoimme ekan jakson. Lomaa oli viikko, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä, joten katsoin toisen jakson. Kolmannen. Ja aika monta muuta. Youtubesta, katsoin tosiaan Youtubesta koko 75-jaksoisen Hikaru no go:n.
Olin saanut joululahjaksi ompelukoneen, ja minulla oli ystäviä jotka harrastivat cosplayta, eli pukeutuivat manga- tai animehahmoiksi tehden itse puvut, ostaen peruukit ja kulkien sitten kummallisissa vaatteissa ympäri kaupunkia. Ja Hikaru no go:ssa oli aivan ihana hahmo mahtavissa vaatteissa: vaikka sarja sijoittui moderniin maailmaan, siinä esiintyi heian-kauden puvussa muinaisen go-pelaajan haamu. Ei mennyt montaa viikkoa, ennen kuin päätin, että tuon puvun minä haluan tehdä.
Olen usein kuullut päivittelyä "miten sinä noin vaikean puvun teit ekaksi puvuksi", mutta eihän se ollut vaikea. Pelkkiä suorakaiteita! Ihanan helppoa ommeltavaa länsimaisiin asuihin verrattuna. Tosin perfektionistini tein kyllä aika monta googlehakua, ennen kuin aloin ompelemaan. Halusin tietää, miten puku rakentuu ja mikä se ylipäätään on. (Se paljastui kariginuksi, jonka kanssa käytettiin tate eboshi -hattua, mikäli muistan enää oikein)
Ja ainoa suomenkielinen sivu, joka puhui heian-kauden vaatteista, siteerasi jatkuvasti jotakin kirjaa, joka kertoi tuosta aikakaudesta. "Maailman vanhinta suurromaania". "Ensimmäistä harlekiinikirjaa". Genjin tarinaa. Olen aina pitänyt historiasta, ja päätin lukea tuon kirjan, mutta niin ahkera en sentään ollut, että olisin mennyt kirjastoon sitä hakemaan.
Kirja tuli luokseni hakemattakin. Taisi olla huhtikuuta, kun äidinkielen opettaja vei meidät koulun kirjastoon, ja käski valita jonkin kirjan. Jostain syystä muistin silloin Genjin tarinan, ja vaikken hetkeäkään uskonut että se olisi hyllyssä, en voinut olla tarkistamatta.
Ylähyllyllä lojui kulunutkantinen Genjin tarina -kirjan neljäs osa, viimeinen suomennetuista.
[tarina jatkuu]
Eikä sekään, että ala-asteikäisenä opin isältä kirjoitusmerkkejä varmaan ollut ihan turhaa, mutta ihan niin kaukaa en aloita.
Yläaste oli ihmeiden aikaa. Koulussa opin epäsäännöllisiä verbejä ja että ajatusviivan käyttö on syntiä, harvalla muulla asialla mitä oppitunneilal opetettiin oli yhtä suurta merkitystä kuin noilla. Olin melkein koko ajan rakastunut (sitä sanaa käytin), kohde tosin vaihteli. Eräs söpö poika mainitsi joskus ohimennen, että "tule koulun lautapelikerhoon", enkä voinut jättää menemättä vaikka koululla hengailu oppituntien jälkeen kuulostikin aika käsittämättömältä touhulta.
Opin pelaamaan gota. Hyvin hitaasti, mutta opin kuitenkin. Tutustuin muihinkin kerhon gota pelaaviin poikiin. Millainen tuuri minulla olikaan: en tiedä toista yläkoulua, jossa olisi lautapelikerho. Pojat puhuivat mangasarjasta, joka kertoi tuosta pelistä, ja nauroin idealle monesti. Kun nauroin asiaa sisareni poikaystävälle talvilomalla, sanoi hän, että sarja on ihan hyvä ja hänellä on sitä tietokoneellaan.
Katsoimme ekan jakson. Lomaa oli viikko, eikä minulla ollut muutakaan tekemistä, joten katsoin toisen jakson. Kolmannen. Ja aika monta muuta. Youtubesta, katsoin tosiaan Youtubesta koko 75-jaksoisen Hikaru no go:n.
Olin saanut joululahjaksi ompelukoneen, ja minulla oli ystäviä jotka harrastivat cosplayta, eli pukeutuivat manga- tai animehahmoiksi tehden itse puvut, ostaen peruukit ja kulkien sitten kummallisissa vaatteissa ympäri kaupunkia. Ja Hikaru no go:ssa oli aivan ihana hahmo mahtavissa vaatteissa: vaikka sarja sijoittui moderniin maailmaan, siinä esiintyi heian-kauden puvussa muinaisen go-pelaajan haamu. Ei mennyt montaa viikkoa, ennen kuin päätin, että tuon puvun minä haluan tehdä.
Olen usein kuullut päivittelyä "miten sinä noin vaikean puvun teit ekaksi puvuksi", mutta eihän se ollut vaikea. Pelkkiä suorakaiteita! Ihanan helppoa ommeltavaa länsimaisiin asuihin verrattuna. Tosin perfektionistini tein kyllä aika monta googlehakua, ennen kuin aloin ompelemaan. Halusin tietää, miten puku rakentuu ja mikä se ylipäätään on. (Se paljastui kariginuksi, jonka kanssa käytettiin tate eboshi -hattua, mikäli muistan enää oikein)
Ja ainoa suomenkielinen sivu, joka puhui heian-kauden vaatteista, siteerasi jatkuvasti jotakin kirjaa, joka kertoi tuosta aikakaudesta. "Maailman vanhinta suurromaania". "Ensimmäistä harlekiinikirjaa". Genjin tarinaa. Olen aina pitänyt historiasta, ja päätin lukea tuon kirjan, mutta niin ahkera en sentään ollut, että olisin mennyt kirjastoon sitä hakemaan.
Kirja tuli luokseni hakemattakin. Taisi olla huhtikuuta, kun äidinkielen opettaja vei meidät koulun kirjastoon, ja käski valita jonkin kirjan. Jostain syystä muistin silloin Genjin tarinan, ja vaikken hetkeäkään uskonut että se olisi hyllyssä, en voinut olla tarkistamatta.
Ylähyllyllä lojui kulunutkantinen Genjin tarina -kirjan neljäs osa, viimeinen suomennetuista.
[tarina jatkuu]
Alku
Tästä alkaa tarina, mutta enempää en oikein osaa vielä kertoa, sillä en tiedä itsekään.
Aloin eilen lukemaan matkakertomusta, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa, joten päätin kirjoittaa itse edes jonkinlaisen matkakertomuksen.
Jonain päivänä tämä blogi toivottavasti on todellinen matkapäiväkirja, kertomus matkasta Japaniin, mutta sitä odotellessa blogi kertoo luultavasti japanin opiskelusta eli matkasta kohti unelmia.
Sekä historiasta: miksi teen matkaa ja mitä kohti.
Aloin eilen lukemaan matkakertomusta, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa, joten päätin kirjoittaa itse edes jonkinlaisen matkakertomuksen.
Jonain päivänä tämä blogi toivottavasti on todellinen matkapäiväkirja, kertomus matkasta Japaniin, mutta sitä odotellessa blogi kertoo luultavasti japanin opiskelusta eli matkasta kohti unelmia.
Sekä historiasta: miksi teen matkaa ja mitä kohti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)