hiroshima

Melkein joka päivä olen matkustanut kaupunkien välillä, vaikka yöpaikkoja on ollut vasta kaksi (kolmas vielä edessä). Tässä parin päivän takaa Hiroshiman matkan kuvia tekstin muodossa.

Hiroshiman tunnukseksi noussut kupoli (A-bomb Dome) oli pienempi kuin olin ajatellut, eikä sen näkeminen tuntunut miltään. Asiaa ei toki edesauttanut muistomerkkiä korjausten/tarkistusten takia peittävät rakennustelineet. Rauhan puisto oli rauhallinen ja varsin kaunis, vaikkei klassisten puutarhoiden veroinen. Puistossa sain kimppuuni jehovat ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaksi hyvää englantia puhuvaa japanilaista naista small talkkasivat ensin kanssani hyvän aikaa, kysyivät sitten, miksei maailmassa ole rauha, vaikka kaikki haluavat sitä, ja vasta sitten tarjosivat ratkaisuksi raamattua. Onneksi heistä oli varsin helppo päästä lopulta eroon edes olematta töykeä, ja kokonaisfiilikseksi jäi hämmennys. Se tosin on hyvä adjektiivi kuvaamaan suurinta osaa Hiroshiman-reissun tunteista: miltä ihmeeltä täällä pitäisi tuntua?

Hämmennys vaihtui pian adjektiiviin, jota ei taida olla, mutta joka tuntuu siltä, kun näkee rauhanmuistomerkillä loputtoman paljon lasten tekemiä kauniita kurkiorigameja. Surua, että niitä tarvitaan, iloa että niitä on. Harmitti hirveästi, etten tuonut omiani mukaan: jossain mielenhäiriössä jätin omat 1000 kurkeani kotiin, enkä päässyt täyttämään kurkien rekisteröimislomaketta. Paljonkohan niiden postittaminen maksaisi?

Seuraavaksi edessä olikin museoon tutustuminen. Odotin sitä pienellä kauhulla, mutta se ei ollut niin paha kuin se ehkä olisi voinut olla. Muutama sali sosiaalipornoa tyyliin ”tässä on seitsenvuotiaana kuolleen koululaisen takki”, muutama kertomaan ydinpommin fysiikkataustasta ja lääketieteellisistä vaikutuksista, ja jokunen valokuva, piirros ja videoita, joissa ihmiset kertoivat kokemuksistaan. Ensimmäisten esineiden omistajien tarinat luin nälkäisenä, mutta jossain vaiheessa henkinen pahoinvointi kävi niin suureksi, että osasin jättää jotkut lukemattakin. Kolmivuotias polkupyöräilijä jäi kyllä kummittelemaan mielen perukoille, eikä ole varmaan ihan kohta lähdössä.

Lähdin juuri ennen kuin museo meni kiinni viideltä, ja tajusin olevani vain hieman liian myöhässä ehtiäkseni Miayjimaan ennen täyttä pimeää. No, se jää ensi retkelle sitten. Kävin läpi puiston muut muistomerkit, ehdin Memorial halliinkin juuri ja juuri ennen sen sulkemista ja lähdin sitten kävelemään takaisin asemalle. Heti lähimmällä pysäkillä minua ajoi vastaan Miyajiman raitiovaunu kuin kiusaten, ja tajusin, että voisi olla hyvä idea ottaa ratikka asemalle.

Se todella kannatti, matka maksoi vain ~160 jeniä, ja onnistuin saamaan penkin, joten ei haitannut, että raitiovaunu oli varsin täynnä. Ratikat ovat aina kivoja, ja myöhemmin luin netistä, miksi museo oli täynnä ratikkakortteja: kaunis tarina, ja ajamalla raitiovaunulla oli melkein kuin osa tarinaa.

Raitiolinjat kärsivät kaiken muun infran ohella pommituksesta, mutta yhtiö päätti aloittaa liikenteen mahdollisimman pian. Se alkoikin melkein heti: kolmantena päivänä, eli 9.8.1945. Aikamoista. Ja yhä vieläkin (tai ainakin vuonna 2008) liikenteessä on kaksi pommituksen kokenutta raitiovaununa muistuttamassa tuosta kaikesta.

heian jidai ga suki desu ga...

Asioita jotka ilahduttavat; se kun löytää uuden tarinan, jota ei ole lukenut.

Joo ei tainnut olla tarkka sitaatti Makura no Sooshia, mutta se on joka tapauksessa melkeinpä paras kuvaus tämän hetken fiiliksistä. Löysin Torikaebaya monogatarista peräti kaksi eri mangaversiota! Se on siis minua eniten kiehtova Heian-tarina, jota en ole lukenut, koska englanninnos on kuulemma todella huono. Torikaebaya siis kertoo transsukupuolisista sisaruksista, jos vedetään mutkat todella suoriksi : )

Olen nyt kahdessa kirjakaupassa kysynyt heian-mangaa. Erityisesti toisessa tilanne oli aika hieno:

minä: *hei, tossa mainostetaan heian-mangaa! menenpä sisälle kauppaan*
*ääh, en keksi kivaa repliikkiä, joten en uskalla puhua myyjille ja kysyä sitä, joten pyörin vain ympäriinsä*
*törmään kahteen heian-mangaan, joista toisen olen jo nähnyt*
*rohkaistun ja menen puhumaan myyjille*
"Onko teillä heian-kausiaiheista mangaa?" <- jotain tuollaista yritin
myyjä: "ääöö..." *ihmettelee tietokonetta sata vuotta"
myyjä: "ei taida olla kuin yksi..." *menee näyttämään* <- sentään eri mangan kuin mitä itse löysin
minä: *tutkailee* "okei, ostan tuon"

?? Camoon, niillä oli ovessa mainos yhdestä mangasta ja hyllyssä esittelyssä kaksi muuta, ja myyjä ei tajua yhtäkään noista??

(no ok, on mahdollista, että japanini oli niin surkeaa, että myyjä kuvitteli minun kysyvän jotain vaikeampaa)

kimochi ga yokatta~

Eipä täällä ole pahemmin aikaa kirjoitella, ainakaan samaan aikaan kun nettiä. Kaverin luona Hyogon (Kansaista vähän vielä länteen) maaseudulla on ollut oikein mukavaa. Tässä lähinnä saapumispäiän fiiliksiä, koska sen jälkeen en ole ehtinyt kirjoitella pahemmin.

Olin jo unohtanut, jos olin sitä koskaan oppinutkaan, että Japani on todella kaunis maa. Jonakin päivänä haluan niille vuorille, jotka näin lentokoneesta, ja merenrantaankin tahtoisin, ja kaikkiin pieniin sieviin pikkukaupunkeihin.

Olin samoin unohtanut, miten raivostuttava on japanilaisen suurkaupungin (kuten Nagoyan) äänimaisema. Kaikkialta kuuluu piipitystä ja kaikkialla on ihmisiä, erityisesti junien ja bussien kuulutusten määrä ahdistaa tai huvittaa suomalaista – kooman tasosta riippuen. Tällä hetkellä olen aikaeroväsymyksen lisäksi pienessä kuumeessa, joten kooman määrä on melkoinen. Onneksi toistaiseksi ei ole tarvinnut kuin jonottaa, istua kulkuneuvoissa ja kysellä, onko missäkin ruuassa lihaa vai ei. Luottaisinpa omaan lukutaitooni sen verran, että uskaltaisin itse tulkita konbinien ruokien pakkausselosteita...

Päivän tehtihetki oli ehkä Osaka Sky Building -pilvenpiirtäjä, jonka reissulta en odottanut mitään ihmeellistä, mutta yllätyin todella positiivisesti.

Ensinnäkin tornin juurella oli jotain suupielet sekunneissa hymyyn kääntävää: ”saksalainen” joulutori willkommen-toivotuksineen, katakanalla kirjoitettuine hehkuviini- ja piparimainoksineen lasten junaradalla ja karusellilla höystettynä. Joulu(teko)kuusikin oli aivan valtava, ja vilkkui illan pimennyttyä jokseenkin psykedeelisesti. Vaikka on vasta aatonaatonaatto, on oma tunnelmani tämän kaiken johdosta liisaihmemaisella tavalla nyrjähtäneen jouluinen ja iloinen.

Riippuvaa puutarhaa ei nimestä huolimatta löytynyt, mutta näköalahissi, -rullaportaat ja itse katselutasanne olivat upeita. Kun Tokiossa olimme katselemassa maailmaa pilvepiirtäjästä, olimme yhtä korkeiden talojen keskellä sateessa, mutta nyt näkymä oli aivan toinen. Torni seisoi jokseenkin yksinään – tosin vieressä oli valtava rakennustyömaakuoppa – ja näkymää riitti joka suuntaan. Näkyi joki, ympäröiviä kukkulan kokoisia vuoria, aseman ympäristön pilvenpiirtäjät ja kaikenkaikkiaan uskomattoman heterogeeninen japanilainen kaupunkimaisema. Lisäksi aurinko sattui laskemaan aika lailla juuri kun olin ylhäällä, joten näin sekä päivä- että yömaiseman. Vaikka rakastan luontoa ja pieniä kaupunkeja, Sky Buildingista tuli heti suosikkinäköalakohteeni maailmassa. Sinne täytyy päästä uudestaan, haluan ihailla tuota maisemaa jonkun kanssa.

Osakasta jatkoin illalla ystäväni luo Hyogon maaseudulle. Sielläkin on ollut upeaa. Joo, olen kuullut, että japanilaiset ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia, mutta silti ;___; olemme ystäväni kanssa saaneet autokyytejä ja söimme perheen kanssa illallista (samoja oppikirjoja käyttäneet japanistit osaavat hihitellä kanssani sille, kun isoisä kertoi, että "nämä ovat minun kasvattamiani vihanneksia" :D). Meidät vieläpä vietiin onseniin. Voin kertoa kylpeneeni tähtitaivaan alla, mutta enhän minä ilman silmälaseja kyllä nähnyt kuin lentokoneita...

ittekimasu~

Se ois sitten lähtö edessä tänään. Vielä pitäisi etsiä aika monta tavaraa ja sulloa kaikki laukkuun, onneksi aikaa on vielä melkein tarpeeksi.

Taas Japaniin \o/

...taas flunssaisena...

Koitan kirjoitella tänne kuulumisia, ja uuden vuoden jälkeen Suomeen palattua spämmiä toki valokuvia tänne. En tosin jaksa ottaa isoa kameraa mukaan, joten kuvanlaadusta tulee huimaavaa.