ofuro

Japanissa on edelleen paljon korttelikylpylöitä (sentoo, "kolikkokylpy"). Ne eivät ole turistipaikkoja edes Kioton kaltaisissa turistihelveteissä: englanniksi löytyy ehkä juuri ja juuri perusetiketti eli lista kielloista. Ulkomaalaiset mahtuvat kyllä silti sekaan, ja kanssakylpijöitä seuraamalla selviää kyllä etiketin kiemuroista. Hinta on jotakin neljän euron luokkaa – sillä hinnalla Suomessa ei näe edes saunaa, kylvystä puhumattakaan – eivätkä sentoot toki mitään luksuspaikkoja olekaan. Niissä käyminen on erinomainen muistutus siitä, ettei japanilaisten arki ole yhtä puhtaaksi puunatun kiiltävän loistavaa kuin mitä hotelleissa ja turistikohteissa näkee.

Kylpyetiketti on lyhykäisyydessään seuraava: käyttäydy siivosti ja peseydy ennen kylpyä huolellisesti. Paino sanalla huolellisesti. Koska yritän Japanissa parhaani mukaan larpata japanilaista siivon käytöksen suhteen, olen aina yrittänyt kylpypaikoissakin ottaa mallia paikallisten tavoista. Toki kylpylässä on huomattavasti kiusallisempaa tuijotella, mitä muut tekevät, verrattuna vaikkapa ravintolaan, mutta vähän kuitenkin seuraa, että mitä ympärillä tapahtuu.
En vieläkään osaa peseytyä käyttäen siihen yhtä pitkän aikaa kuin japanilaiset. Pelkkä suihkussa käynti ei todellakaan riitä, eikä riitä pelkkä saippuointi. Saippuaa hangataan pesupyyhkeellä kaikkialle kehoon, ja tähän käytetään meditatiivisen pitkä aika. Olen yrittänyt jaksaa toistaa saippuointiprosessin kahdesti, jotta siihen menisi yhtä kauan aikaa kuin muilla kylpijöillä, mutta silti olen valmis muita nopeammin. Jos joku seuraa toimiani, niin saan varmasti tuomion ällöttävä ulkomaalainen, joka ei välitä tai osaa.

Kalliimmissa paikoissa pesupyyhe (pikkuruinen pyyhe) ja kuivaamispyyhe (suomalaisen kylpypyyhkeen kokoinen) sisältyvät hintaan, samoin pesuaineet, mutta korttelikylpylään sellaiset pitää muistaa ottaa mukaan. Joihinkin paikkoihin pitää vielä saunaa varten tuoda istuma-alustakin, mutta useimmiten ei. Pesupyyhettä voi kylvyn ajan säilyttää päässään, tai vähän fasiliteeteista riippuen, jättää jonnekin. Tärkeintä on, että ei ota sitä mukaan kylpyyn, ja toiseksi tärkeintä, että ei jätä sitä peseytymispaikalle: omat pesuaineet, pesupyyhe ja vastaavat kerätään huolellisesti koriin ja laitetaan pois, eikä varata paikkaa jättämällä tavaroita lojumaan.

Kylpylä ei ole vesipuisto, vaan rauhallinen paikka. Veteen mennään rauhallisesti: toki ihan siksikin, ettei äkillinen lämpötilan vaihtelu järkytä kehoa liikaa (ilmeisesti muualla kuin Suomessa ihmiset menevät rikki pelkästä ajatuksesta, että kylmästä vedestä siirryttäisiin suoraa saunaan ja toisin päin).
Saunat ovat kansainvälisellä mittapuulla varsin kelvollisia. Puulauteet on yleensä peitetty kokonaan kankaalla, jota pidin pitkään ällöttävänä ulkomaa-featurena, kunnes opin poikaystäväni suvun harrastavan tätä ihan Suomessakin. Ikkuna tuntuu olevan lähes pakollinen varuste, ja jos sille ei muuta suuntaa ole, se voi osoittaa pukuhuoneeseen. Kiukaalle ei tietenkään saa heittää vettä – se saattaa olla paikan ainoa englanninkielinen ohje, mutta vaikka sitä ei englanniksi kiellettäisikään, mitä luultavimmin se on kielletty japaniksi.
Saunassa on usein televisio. Se on omituista ja jokseenkin luonnonvastaisen tuntuista, mutta ehkä se on meille suomalaisille hyvä muistutus siitä, miltä japanilaisista tai minkä tahansa maalaisista ehkä tuntuu kun heidän kulttuuriaan väännellään omituisiin suuntiin.

Joskus television paikalla voi olla radio. Se on oikeastaan suorastaan miellyttävää, ainakin televisioon verrattuna.

Tokiossa olin hotellissa, jonka kylpyosaston saunaan vaadittiin ”saunavaate”, joka piti erikseen hakea vastaanotosta. Ei jatkoon. Vaate oli jonkinlainen yukatan ja länsimaisen kylpytakin vohvelikankaasta ja napeista koostuva äpärä, jonka syvempi merkitys jäi minulle arvoitukseksi. Istuin sitten viisi minuuttia tyhjässä saunassa puuvillakangas ihoon liimautuen ja ihmettelin minne oikein olin päätynyt. Myöhemmin näin jonkun kielloista huolimatta saunovan alasti, ja olin kateellinen hänen uskalluksestaan.

Kylpyvalikoima vaihtelee. Hotellissa on ehkä vain yksi allas, mutta jo korttelikylpylöissä on useita erilaisia. Tavallisen kuuman altaan (joka voi tulla kuumasta lähteestä tai sitten ihan vesijohtoverkosta) ohella usein löytyy kylmäallas ja jokin teema-allas, joka voi olla päivästä toiseen vaihtuva, esimerkiksi ”lääkeallas”, jossa on olevinaan jotain parantavia yrttejä seassa. Ja tietenkin väriainetta. Keltaisen väriaineen keskellä istuessani pohdin paikkaani universumissa melkein yhtä paljon kuin saunatakissa hikoillessani. Altaita on usein sekä ulkona että sisällä, ja viileällä säällä ulkoaltaissa on tietenkin aivan oma tuntunsa.

Erikoisaltaana saattaa olla myös sähköallas, joka on aivan yhtä kammottava ilmestys kuin miltä se kuulostaa. Olihan sitä pakko kokeilla, kun sellainen tuli vastaan – olin pitkään kuullut vain huhuja sellaisten olemassaolosta – mutta toiste en kyllä mene.

Olin kuvittelut sähkön olevan jonkinlaista pientä pistelyä, kuin pakkasella villapaitaa riisuessa, mutta sähkövirta oli niin voimakas, etten edes suostunut menemään kokonaan sähkövirran kohdalle allasta. Vaikka en viipynyt kuin puolella kehoani sähkövirran reitillä ja vain pienen hetken, jäi kihelmöinti vielä hyvän aikaa altaasta poistuttuani.

En todellakaan ymmärrä, miksi kukaan haluaisi kokea sitä kun sähkövirta kulkee altaassa kehon läpi tai sen puoleen tuota jälkikihelmöintiäkään.
Vesi ja sähkö eivät kuulu yhteen.

pointo wa

Jos voisin palata reilut viisi vuotta ajassa taaksepäin ja antaa matkavinkkejä ensimmäiselle Japanin-matkalleni, minulla olisi paljon sanottavaa. Ei sillä että matka olisi ollut huono tai että siinä olisi ollut mitään vikaa, mutta silti.

Kamo-joki Kiotossa

Sanoisin, että turha juosta turistinähtävyyksiä. Niistä on parempia kuvia netissä ja harvoin ne tuntuvat miltään. Niissä on laumoittain väkeä ja ympärillä lähinnä enintään-kelvollisia ravintoloita ja kauppoja.

Käy pienissä temppeleissä ja pyhätöissä, niissä jotka osuvat matkan varrelle.

Mene kylpyyn aina ja kaikkialla. Majapaikassa ja halvassa korttelikylpylässä (sentoo) ja jos rahaa on, myös jossakin hienossa tai ainakin hauskassa paikassa olevassa kuumassa lähteessä.

Syö paljon, varaa sille aikaa, jotta et joudu nälkäisenä tyytymään johonkin vain kelvolliseen. Ruokapaikkoja on aina ja kaikkialla, paitsi silloin kun on todella nälkäinen.

Poistu kaupungeista, kiipeä vuorille. Japanilaisille aika pienetkin kukkulat ovat vuoria, moneen paikkaan pääsee helppokulkuisia teitä pitkin.

Käy supermarketissa. Ja Don Quijotessa, joka on hyvin japanilainen yhdistelmä Halpahallia ja Verkkokauppa.comia.

Kävele ympäriinsä. Matkaoppaissa listatut "käveleskele täällä"-alueet ovat paljon kivempia kuin "käy täällä" -paikat. Kiotossa Ninenzaka-Sannenzaka -kujat ja Filosofin polku ovat turistiseutuja, mutta nättejä, ja Gionin pääkatujen ulkopuolellakin on kivoja kujia.

Etsi yksityiskohtia, sillä niitä on kaikkialla. Pienilläkin silloilla on nimi ja viemärinkannet on koristeltu eri alueilla eri kuvioin.

mitsuketa

Vietettyäni elämästäni yhteensä jo melkein kuukauden Kiotossa, näin elämäni ensimmäistä kertaa geishan. Ainakin luultavasti.

Juuri sellaisena pienenä välähdyksenä, mistä matkaoppaissa kerrotaan, hänen poistuessaan talosta taksiin.

Jatkoin matkaani korttelikylpylään osaamatta päättää, oliko tämä yhdentekevää vai sittenkin ehkä tärkeä hetki.

Kylpylässä törmäsin vihdoin sähkökylpyyn, josta olin kuullut aiemmin vain legendoja. Ei jatkoon. Kylpy, jonka läpi on johdettu sähkövirtaa tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin kuvittelisi. Kammottavinta oli, että vaikka viivyin vain sekunteja sähkövirran reitillä, jäi käsi silti hyvän aikaa kihelmöimään jälkikäteen. Yngh.

oku no hosomichi

Tein parin päivän ekskursion pohjoisemmas kuin missä olen aiemmin käynyt, Toohokuun. Majoituin Sendaissa sohvasurffarin luona, ensimmäistä kertaa lapsiperheen luona. Lasten ääniin heräillessäni mietin, että olenkohan koskaan lapsuuden jälkeen ollut vieraana lapsiperheessä. Niin luonnollista ihmiselle, mutta silti harvinainen kokemus, sekin.

Sendaissa ei kuulemma ole mitään nähtävää, enkä minä Sendain takia tullutkaan. Tulin katsomaan Matsushimaa, Mäntysaaria, kuten kuluneen neljänsadan vuoden aikana aika moni muukin. Kun Bashoo kävi siellä, oli paikka tunnettu jo 40 vuotta yhtenä Japanin kolmesta vaikuttavimmasta maisemasta.

Kaunistahan siellä oli. Turisteja oli kyllä enemmän kuin 1600-luvulla.

Ajattelin nykymatkustamisen helppoutta. Edosta Sendaihin on 1,5 tuntia luotijunalla, Matsushimaan pienemmällä junalla puolisen tuntia lisää. Montakohan päivää Bashoo kulki?

Ja silti isoilta osin itse maisema on sama.

Toohokussa oli enemmän tsunamivaroituksia kuin muistan muualla meren rannalla nähneeni. Couchsurfing-hosti näytti kuvia Matsushiman temppelistä, jossa Bashookin kävi, ja pahoitteli, että isot puut oli jouduttu tsunamin jälkeen kaatamaan ja tilalla oli vain vauvapuita. No, eivät ne edellisetkään tainneet ihan Bashoon ajalta olla. Hän saattoi nähdä nuoria tai vanhoja puita, ei voi tietää.

Seuraavanakin päivänä päädyin yllättäen Bashoon jalanjäljille. Ajoimme hostin kanssa junalla Yamagatan prefektuurin puolelle Yamaderaan. Nyt kun katselen Bashoon reittiä, niin opin, että hän teki erikseen monenkymmenen kilometrin mutkan käydäkseen siellä. Se ei ollut parin tunnin reissu.

Yamadera, itse temppeli, mutta erityisesti vuorelta pieneen laaksoon avautuva näköala jäivät mieleen ehkä vielä Matsushimaakin kirkkaampina.

En ole koskaan ollut näin 奥, näin syvällä maaseudulla. Ihmisen tekemää oli temppeli ympärillä ja pieni kylä laaksossa, mutta seuraaviin laaksoihin ei nähnyt, oli vain vuorten syvä vihreys.

Eihän se toki kuvissa näytä miltään.

kaette yokatta

Hassua olla ulkomailla ja kaikin tavoin kaukana kotoa, mutta palata sitten tuttuun kaupunkiin, ajaa tutulla bussilla tuttuun hostelliin ja saada tutun makuusalin tuttu vuode. Läppäri muistaa hostellin netin, minä muistan käytävät.

Muistin tien bussipysäkiltä hostellille (okei, tarkistin sen junassa etukäteen), ja kuvittelin muistavani tien tutulle ostoskadulle. Sen feilasin huolella. Paluumatkalla kävelin silloinkin harhaan, tosin sentään vain noin pienen korttelin verran.

Ei saa olla liian ylpeä, ei tämä nyt koti sentään ole.

Nyt istun tatamihuoneessa ja hoidan tietokoneella velvollisuuksia pesukoneen pyöriessä pihalla. Olen Kiotossa tällä kertaa vain kaksi yötä, palaan viikon päästä pidemmäksi aikaa. Yritän vastustaa halua juosta epätoivoisesti kaikki mahdolliset nähtävyydet. Mulla on aikaa. Nyt pitäisi malttaa istua ja kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.

Eilen juttelin pitkään hostellin länkkäreiden kanssa, aamullakin vähän. Elämäntapamatkailijoita, jotka eivät osanneet japania, mutta pitivät maasta ja omalla tavallaan tiesivätkin paljon. Aamulla yksi kuukausia tai ehkä vuosia matkaillut yritti vakuuttaa kuubalaista kanssaihmistä siitä, että kyllä elämä kantaa eikä kannata pelätä matkalle lähtöä, kyllä se sopii kaikilla, ja suurin osa dependencyistä on lopultakin turhia. Kanssaihmistä, joka oli puhunut aiemmin siitä, miten hän on onnistunut pakenemaan köyhyyttä eikä siksi halua siihen takaisin, vaikka vastineeksi saisikin seikkailun vapautta.

Teki mieli sanoa useampikin asia. Sanoa että hei, maailma ei valitettavasti pyörisi jos kaikki vaan lähtisivät working holidayta viettämään, ja ehkä myös muutama valittu sana etuoikeuksista ja siitä, että kannattaa kunnioittaa toisen näkökulmaa. Muutenkin kuin sanomalla että "joo hei tajuan että oot erilaisesta ympäristöstä kotoisin, mutta".

Hankalaa kun ei tiedä, onko missäkin tilanteessa rasittava pätijä minä, maisterishenkilö, vai elämäntapamatkailija, joka ei osaa kieltä ja saa tietonsa englanti-internetistä tai baareista.

Eräs maailman kauneimmista paikoista

Kerran kauan sitten joku istutti kaksi kamferipuuta pienen pyhäkön sisäänkäynnille vähän Nagasakin ulkopuolella. Siitä on nyt noin 400 tai 500 vuotta, pyhäkkökin oli silloin vielä nuori.

9.8.1945 klo 11.02 aamulla pilvipeite raottui hetkeksi Nagasakin yltä ja jo peruuntumaisillaan ollut sotilasoperaatio pystyttiin viemään päätökseen.

Pommi ei osunut kaupungin keskustaan, mutta se osui 800 metrin päähän tästä Sannoo-pyhätöstä. Itse pyhätöstä ei jäänyt jäljelle juuri mitään (kuten ei mistään muustakaan lähistöllä), mutta sen ulompi kivinen torii-portti tuhoutui vain puoliksi, puolikas jäi seisomaan. Se on yhä paikallaan.

Puut menettivät kaikki lehtensä, eikä kukaan uskonut niiden selvinneen.

Toisin kävi.

Puut alkoivat puskea uutta lehteä ja uutta runkoa.

Yhtä vakaina kuin yksijalkainen kivinen portti ne seisovat muistuttamassa meitä luonnon voimasta.

Nykyään Sannoo jinja (山王神社) sijaitsee keskellä kaupunkialuetta, vähän kuitenkin sivussa pääkadulta, jolla kolistelevat raitiovaunut. Kun pikkukatuja myöten saavuttaa vielä parit portaat yksijalkaiselta toriilta kuljettuaan puut, alkaa olla jo täysin hiljaista.

En ole koskaan ollut pyhemmässä paikassa.

Siltä minusta tuntui. Ihan mistään uskonnosta riippumatta.

En ole ennen nähnyt tuollaisia puita on muualla kuin animessa. Ne olisivat jo ilman tarinaansa taianomaisia, mutta nyt vielä paljon vahvemmin.

Ja paikka oli muutenkin kaunis. Hiljainen, rauhallinen, puita, kasveja.

Ja origamilinnut. Yksi setti niitä näkyy tämän kuvan reunalla, niitä oli lisää sekä sisempänä että toisaalta muutama myös yksijalkaisen portin juurella. Ne ovat kauneimpia rukouksia mitä tiedän, ihan mistään uskonnosta riippumatta. Rukouksia rauhan puolesta.

Ja kokonaisuuden teki vielä kokonaisemmaksi takapihan perältä löytyvä vielä sisempi sivupyhäkkö. Se oli rosoinen, vain juuri ja juuri ihmisen hoitamassa ympäristössä eikä villissä paikassa, juuri ja juuri niin huolehdittu, ettei se näyttänyt hylätyltä.

En osaa päättää, haluaisinko palata tuonne, jos tilaisuus joskus tarjoutuu, vai haluanko muistaa ikuisesti vain tämän päivän vierailun taian.

kaeri

Reissussa taas. Vaihteeksi flunssassa, ilmeisesti kuuluu Japani-perinteisiini. Yritän jaksaa pysyä hereillä iltaan, vaikka yritän malttaa pysyä enimmäkseen hostellilla, etten rasita itseäni liikaa.

Moni asia tuntui tutulta. Lensin uudelle lentokentälle (Fukuokaan, about ainoalle Finnairin kentälle, jonne Hagibis-taifuuni ei vaikuttanut), mutta navigoin itseni sujuvasti ulos, bussin kautta metroon ja päärautatieasemalla oikean lippujonon ja Japanin parhaan bentoo-puodin kautta Nagasakin junaa.

Rajatarkastuksessa multa elämäni ensimmäisen kerran kyseltiin asioita matkastani. Ilmeisesti kombinaatio "yksin kuukaudeksi Kyuushulle" oli tarpeeksi omituinen. Koneessa oli lähinnä japanilaisia, vaikka toisaalta Helsinki-Vantaa oli pullollaan syyslomalle lähteviä suomalaisia.

Ekat asiat jotka tuntuvat muuttuneen:
- muovikasseja ei enää tyrkytetä joka paikassa. En meinannut osata hämmästykseltäni vastata, kun myyjä kysyi, laitetaanko ostokset muovipussiin vai ei. Aiemmilla reissuilla on saanut käydä jatkuvaa taistelua roskavuorta vastaan.
- olen nähnyt kaksi isäoletetettua kaupungilla vauvan kanssa, onkohan tämä oikea muutos vai ennemmin sattumaa
- ihan kuin kasvisruokaa ois vihdoin ilmestynyt saataville? Oon esim. aika varma, etten ole ennen nähnyt järkevän makuista kalatonta onigiria (nattoo ei ole järkevä maku, eikä shiso).

Opin myös, että on olemassa Japani ensin -puolue (kyllä, täsmälleen tuolla nimellä :D), ja kun he järjestävät parinkymmenen hengen mielenosoituksen, tarvitaan noin 30 poliisia. Jos puolueen nimestä ei olisi osannut vielä päätellä, että aate on ilmeisesti lähinnä muukalaisvastaisuus, niin se selvisi vastamielenosoittajien kylteistä "Nagasaki against racism", "Racists nearby" jne. Ystävällisesti englanniksi. Vastamielenosoittajia oli yhteensä alle viisi, ihailtavan sitkeää väkeä. Katselin näytelmää turvallisen etäisyyden päästä sillalta ristiriitaisin tuntein: valkoinen matkailija -privilegelläni olen melkeinpä ulkopuolinen koko kuviosta. En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa sille, miten monta poliisia ja poliisiautoa touhuun tarvittiin.

Mut joo, täällä lännessä on aurinkoista ja oikeastaan jopa liian lämmin.

Hassun kotoisaa olla taas täällä, niin Nagasakissa kuin ylipäänsä Japanissakin.