Muistin tien bussipysäkiltä hostellille (okei, tarkistin sen junassa etukäteen), ja kuvittelin muistavani tien tutulle ostoskadulle. Sen feilasin huolella. Paluumatkalla kävelin silloinkin harhaan, tosin sentään vain noin pienen korttelin verran.
Ei saa olla liian ylpeä, ei tämä nyt koti sentään ole.
Nyt istun tatamihuoneessa ja hoidan tietokoneella velvollisuuksia pesukoneen pyöriessä pihalla. Olen Kiotossa tällä kertaa vain kaksi yötä, palaan viikon päästä pidemmäksi aikaa. Yritän vastustaa halua juosta epätoivoisesti kaikki mahdolliset nähtävyydet. Mulla on aikaa. Nyt pitäisi malttaa istua ja kirjoittaa, kirjoittaa, kirjoittaa.
Eilen juttelin pitkään hostellin länkkäreiden kanssa, aamullakin vähän. Elämäntapamatkailijoita, jotka eivät osanneet japania, mutta pitivät maasta ja omalla tavallaan tiesivätkin paljon. Aamulla yksi kuukausia tai ehkä vuosia matkaillut yritti vakuuttaa kuubalaista kanssaihmistä siitä, että kyllä elämä kantaa eikä kannata pelätä matkalle lähtöä, kyllä se sopii kaikilla, ja suurin osa dependencyistä on lopultakin turhia. Kanssaihmistä, joka oli puhunut aiemmin siitä, miten hän on onnistunut pakenemaan köyhyyttä eikä siksi halua siihen takaisin, vaikka vastineeksi saisikin seikkailun vapautta.
Teki mieli sanoa useampikin asia. Sanoa että hei, maailma ei valitettavasti pyörisi jos kaikki vaan lähtisivät working holidayta viettämään, ja ehkä myös muutama valittu sana etuoikeuksista ja siitä, että kannattaa kunnioittaa toisen näkökulmaa. Muutenkin kuin sanomalla että "joo hei tajuan että oot erilaisesta ympäristöstä kotoisin, mutta".
Hankalaa kun ei tiedä, onko missäkin tilanteessa rasittava pätijä minä, maisterishenkilö, vai elämäntapamatkailija, joka ei osaa kieltä ja saa tietonsa englanti-internetistä tai baareista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti