hiroshima

Melkein joka päivä olen matkustanut kaupunkien välillä, vaikka yöpaikkoja on ollut vasta kaksi (kolmas vielä edessä). Tässä parin päivän takaa Hiroshiman matkan kuvia tekstin muodossa.

Hiroshiman tunnukseksi noussut kupoli (A-bomb Dome) oli pienempi kuin olin ajatellut, eikä sen näkeminen tuntunut miltään. Asiaa ei toki edesauttanut muistomerkkiä korjausten/tarkistusten takia peittävät rakennustelineet. Rauhan puisto oli rauhallinen ja varsin kaunis, vaikkei klassisten puutarhoiden veroinen. Puistossa sain kimppuuni jehovat ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaksi hyvää englantia puhuvaa japanilaista naista small talkkasivat ensin kanssani hyvän aikaa, kysyivät sitten, miksei maailmassa ole rauha, vaikka kaikki haluavat sitä, ja vasta sitten tarjosivat ratkaisuksi raamattua. Onneksi heistä oli varsin helppo päästä lopulta eroon edes olematta töykeä, ja kokonaisfiilikseksi jäi hämmennys. Se tosin on hyvä adjektiivi kuvaamaan suurinta osaa Hiroshiman-reissun tunteista: miltä ihmeeltä täällä pitäisi tuntua?

Hämmennys vaihtui pian adjektiiviin, jota ei taida olla, mutta joka tuntuu siltä, kun näkee rauhanmuistomerkillä loputtoman paljon lasten tekemiä kauniita kurkiorigameja. Surua, että niitä tarvitaan, iloa että niitä on. Harmitti hirveästi, etten tuonut omiani mukaan: jossain mielenhäiriössä jätin omat 1000 kurkeani kotiin, enkä päässyt täyttämään kurkien rekisteröimislomaketta. Paljonkohan niiden postittaminen maksaisi?

Seuraavaksi edessä olikin museoon tutustuminen. Odotin sitä pienellä kauhulla, mutta se ei ollut niin paha kuin se ehkä olisi voinut olla. Muutama sali sosiaalipornoa tyyliin ”tässä on seitsenvuotiaana kuolleen koululaisen takki”, muutama kertomaan ydinpommin fysiikkataustasta ja lääketieteellisistä vaikutuksista, ja jokunen valokuva, piirros ja videoita, joissa ihmiset kertoivat kokemuksistaan. Ensimmäisten esineiden omistajien tarinat luin nälkäisenä, mutta jossain vaiheessa henkinen pahoinvointi kävi niin suureksi, että osasin jättää jotkut lukemattakin. Kolmivuotias polkupyöräilijä jäi kyllä kummittelemaan mielen perukoille, eikä ole varmaan ihan kohta lähdössä.

Lähdin juuri ennen kuin museo meni kiinni viideltä, ja tajusin olevani vain hieman liian myöhässä ehtiäkseni Miayjimaan ennen täyttä pimeää. No, se jää ensi retkelle sitten. Kävin läpi puiston muut muistomerkit, ehdin Memorial halliinkin juuri ja juuri ennen sen sulkemista ja lähdin sitten kävelemään takaisin asemalle. Heti lähimmällä pysäkillä minua ajoi vastaan Miyajiman raitiovaunu kuin kiusaten, ja tajusin, että voisi olla hyvä idea ottaa ratikka asemalle.

Se todella kannatti, matka maksoi vain ~160 jeniä, ja onnistuin saamaan penkin, joten ei haitannut, että raitiovaunu oli varsin täynnä. Ratikat ovat aina kivoja, ja myöhemmin luin netistä, miksi museo oli täynnä ratikkakortteja: kaunis tarina, ja ajamalla raitiovaunulla oli melkein kuin osa tarinaa.

Raitiolinjat kärsivät kaiken muun infran ohella pommituksesta, mutta yhtiö päätti aloittaa liikenteen mahdollisimman pian. Se alkoikin melkein heti: kolmantena päivänä, eli 9.8.1945. Aikamoista. Ja yhä vieläkin (tai ainakin vuonna 2008) liikenteessä on kaksi pommituksen kokenutta raitiovaununa muistuttamassa tuosta kaikesta.