keshiki

Kerron Suomessa usein ihmisille, että Japani on kiva maa matkustaa. Junat toimivat, opasteita ja siistejä vessoja riittää. Kaikkialla on mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Tänään se tuntuu vielä laimeammalta kuin yleensä.

Mä en muista koskaan ihailleeni auringonlaskuja niin kuin täällä Ibarakissa. Ollaan tasangolla, paikkakunnan nimi tarkoittaa suunnilleen jotain että oispa joskus tulvimatta. Horisontissa ovat silti tietysti vuoret, ja peltolakeuksien (pienten toki, ei tämä mikään Pohjanmaa tai Jenkkilä ole) ja vuorten välissä on nauhana kaupunki. Yritin lähteä onseniin vielä valoisaan aikaan löytääkseni hyvin perille, mutta huomasinkin ajavani pellon reunaa parhaaseen auringonlaskuaikaan, jälleen kerran. Täydellinen vuodenaika olla näillä leveysasteilla, kun liikkeelle pääsee usein juuri sopivasti auringonlaskua ihailemaan. (Toki on myös kiva, että päivisin on 20 astetta lämmintä...)
Polkupyöräily on niin oikea tapa kokea Japani, polkupyöräily vähän ennen pimeää tai ehkä sen jälkeenkin.

Yhtäkkiä tien vieressä ankean näköisessä risteyksessä oli torii-portti pyhän paikan merkkinä ja sen takaa portaat ylös metsään. Yksi oman elämän Totoro-hetkiä oli kiivetä portaat ylös uteliain katsein tietämättä yhtään, mitä perillä odottaa. Ei löytynyt totoroita, ja pyhäkkö sijaitsi talojen luona eikä oikeasti syvällä metsässä, mutta kaikin tavoin Japani oli tänä iltana jotenkin hämmentävän paljon juuri sitä, mitä sen ”pitääkin olla”.
Ja juuri tänä iltana rakastin sitä.

Saavuin pyörällä onseniin kello viiden kellon soidessa. Pukuhuoneessa tajusin, että täällähän on ulkokylpy, ja kiirehdin katsomaan auringonlaskua. Aika pysähtyi niihin hetkiin.

Illaksi viilennyt ilma. Lämpimänkuuma vesi ja kivinen allas. Riisipeltojen takana häämöttävä kaupunki, juuri sopivan kaukana, ja sen takana vuoret. Veden liikkeet heijastuivat valaistuun puuhun, ei kuulunut mitään muuta kuin veden ääniä. Hiljalleen viimeinenkin auringonlaskun puna katoaa, tähdet alkavat tulla näkyviin taivaalla.

Mitä muuta silloin voi tehdä kuin rakastaa palavasti?

Ahdistaa ajatus, että jo parin päivän päästä pitää lähteä Tokioon. Se tuntui hyvältä idealta joskus aikanaan, mutta ei oikeastaan enää. Voisinpa vain jäädä puutarhatöihin, tiskaamaan ja pyöräilemään peltotilkkujen laitaa silloin kun ei ole muuta tekemistä. Omaan huoneeseen kuuntelemaan kaskaita ja junia, jotka kuuluvat seinien läpi yhtä hyvin kuin jos ikkuna olisi auki.

Mietin peltojen takaa turvallisen etäisyyden päästä pikkukaupunkia tuijottaessani sitä, miten kolme vuotta sitten lähdin iltasella improvisoidusti katsomaan Tokion valoja Odaibaan. Tuijotin pilvenpiirtäjiä ja valaistua siltaa ja mietin, että en todellakaan kuulu tänne, miksi edes olen täällä, miksi muka halusin tänne. Vaikka tänään olin juuri täsmälleen siellä missä halusinkin olla, niin koin silti jotakin samaa.

inaka

Olen ollut kohta viikon woofaamassa, eli lyhyesti sanottuna vapaaehtoistöissä ruoka- ja majapaikkapalkalla. On omituista, miten helposti kotiutuminen onnistui, vaikka tämä on lopultakin aivan eri maailma kuin itselleni tutumpi sohvasurffaus.

Täällä Ibarakissa viettämäni päivät vaihtelevat, koskaan ei voi tietää mitä työtä tehdään vai tehdäänkö oikeastaan mitään. Puutarhan- ja pihanhoitoa, englannin oppitunteja, huomenna ilmeisesti bambumetsän hoitoa, sekalaista huushollin pidossa avustamista.

Omituisesti tämä on juuri sellaista kuin kuvittelinkin. Ei niin tiiviisti osa perhettä kuin joidenkin sohvasurffaajien luona, mutta kuitenkin rakastettu osa kokonaisuutta. Hieman jopa hyperaktiivinen hosti, kanssawoofaajat, joiden kanssa ei tule läheiseksi, koska he tuntevat jo toisensa. Ihanaa ruokaa, pitkälti lähiruokaa. Hieman pölyinen ja kulunut huone jossa asua, mutta sentään ikioma huone. Seinät ovat paperia, viereisen huoneen anime tai espanjankieliset keskustelut kuuluvat yhtä selvästi kuin ulkona sirittävät kaskaat ja päivisin kihertävät linnut. Netti toimii vierastalossa lähinnä alakerrassa, jossa ei tietenkään ole lämmitystä. Tätä kaikkea osasin odottaa.

On hauska viipyä kerrankin paikoillaan näin pitkään. Olen ehkä Kiotossa juuri ja juuri ollut näin pitkään putkeen, enkä sielläkään samassa majapaikassa. Nyt käyn kolmatta kertaa samassa supermarketissa, ja osaan jo pyöräreitin sinne stressaamatta eksymistä. Kierrätysfirman ympäri, pyhäkön vierestä isolle tielle, sillan yli, ensimmäisistä liikennevaloista ohi ja toisista vähän vasemmalle löytyy iso kauppa.

Niin, ihan kovin syvää landea tämä ei ole, juna-asemalle on viisi minuuttia ja junalla parin pysäkin päässä on ihan kohtuullinen kaupunki, kauppoja löytyy ja niin edelleen. Just hyvä. Kaikin puolin. Ei täydellistä, mutta aivan hyvä olla juuri täällä.

jidai matsuri

(Postaus viikon myöhässä, koska sittemmin on ollut liian kiire olla tekemättä mitään)
Jidai matsuri, aikakausien juhla. Parikilometrinen pukukulkue halki Kioton.

Eräitä nuorimmista osallistujista

Olihan se upeaa. Vaikka kyse on lopultakin aika perus nähtävyydestä, sellaisesta mitä vain katsotaan, tuntui aluksi villiä iloa. Tänne mä olen 10 vuotta aikonut, täällä mä vihdoin olen! Niin paljon upeita pukuja, ja etummaiset jaksoivat vielä selvästi nauttia kulkueessa olemisestakin. Vähän oli varsinkin loppua kohden tyhjäkin fiilis, ei oikein pystynyt sulattamaan, että mitä kaikkea sitä nyt tulikaan nähtyä. Olisiko pitänyt ottaa enemmän vai vähemmän valokuvia? Keskityinkö oikeisiin asioihin, tai mihin edes keskityin?

Päivän ratsupoliisit! (Satulassa näkyy poliisi-teksti)

Puvut olivat värikkäitä, ja vaikka kyseessä olivatkin pitkälti juhlapuvut, ja yläluokka oli yliedustettuna, värien määrä silti hämmästytti. Väriyhdistelmät olivat kirkkaita ja räikeitä, kuvioita oli paljon.

Pidin myös niistä yksityiskohdista, joissa nykypäivä kohtaa menneisyyden, hengityssuojaimista, lenkkareista ja hevosenlannasta muovipusseissa

Olin pelännyt, että aika tulee pitkäksi, mutta ei tullut. Ja odotellakin olisi jaksanut, koska oli istumapaikka ensin kukkapenkin reunalla ja sitten kiveyksen reunalla, ja oli luettavaa. Hämmentävällä tavalla jokseenkin sellainen kokemus kuin oletti. Kiva mutta ei maailmaamuuttavaa.

ofuro

Japanissa on edelleen paljon korttelikylpylöitä (sentoo, "kolikkokylpy"). Ne eivät ole turistipaikkoja edes Kioton kaltaisissa turistihelveteissä: englanniksi löytyy ehkä juuri ja juuri perusetiketti eli lista kielloista. Ulkomaalaiset mahtuvat kyllä silti sekaan, ja kanssakylpijöitä seuraamalla selviää kyllä etiketin kiemuroista. Hinta on jotakin neljän euron luokkaa – sillä hinnalla Suomessa ei näe edes saunaa, kylvystä puhumattakaan – eivätkä sentoot toki mitään luksuspaikkoja olekaan. Niissä käyminen on erinomainen muistutus siitä, ettei japanilaisten arki ole yhtä puhtaaksi puunatun kiiltävän loistavaa kuin mitä hotelleissa ja turistikohteissa näkee.

Kylpyetiketti on lyhykäisyydessään seuraava: käyttäydy siivosti ja peseydy ennen kylpyä huolellisesti. Paino sanalla huolellisesti. Koska yritän Japanissa parhaani mukaan larpata japanilaista siivon käytöksen suhteen, olen aina yrittänyt kylpypaikoissakin ottaa mallia paikallisten tavoista. Toki kylpylässä on huomattavasti kiusallisempaa tuijotella, mitä muut tekevät, verrattuna vaikkapa ravintolaan, mutta vähän kuitenkin seuraa, että mitä ympärillä tapahtuu.
En vieläkään osaa peseytyä käyttäen siihen yhtä pitkän aikaa kuin japanilaiset. Pelkkä suihkussa käynti ei todellakaan riitä, eikä riitä pelkkä saippuointi. Saippuaa hangataan pesupyyhkeellä kaikkialle kehoon, ja tähän käytetään meditatiivisen pitkä aika. Olen yrittänyt jaksaa toistaa saippuointiprosessin kahdesti, jotta siihen menisi yhtä kauan aikaa kuin muilla kylpijöillä, mutta silti olen valmis muita nopeammin. Jos joku seuraa toimiani, niin saan varmasti tuomion ällöttävä ulkomaalainen, joka ei välitä tai osaa.

Kalliimmissa paikoissa pesupyyhe (pikkuruinen pyyhe) ja kuivaamispyyhe (suomalaisen kylpypyyhkeen kokoinen) sisältyvät hintaan, samoin pesuaineet, mutta korttelikylpylään sellaiset pitää muistaa ottaa mukaan. Joihinkin paikkoihin pitää vielä saunaa varten tuoda istuma-alustakin, mutta useimmiten ei. Pesupyyhettä voi kylvyn ajan säilyttää päässään, tai vähän fasiliteeteista riippuen, jättää jonnekin. Tärkeintä on, että ei ota sitä mukaan kylpyyn, ja toiseksi tärkeintä, että ei jätä sitä peseytymispaikalle: omat pesuaineet, pesupyyhe ja vastaavat kerätään huolellisesti koriin ja laitetaan pois, eikä varata paikkaa jättämällä tavaroita lojumaan.

Kylpylä ei ole vesipuisto, vaan rauhallinen paikka. Veteen mennään rauhallisesti: toki ihan siksikin, ettei äkillinen lämpötilan vaihtelu järkytä kehoa liikaa (ilmeisesti muualla kuin Suomessa ihmiset menevät rikki pelkästä ajatuksesta, että kylmästä vedestä siirryttäisiin suoraa saunaan ja toisin päin).
Saunat ovat kansainvälisellä mittapuulla varsin kelvollisia. Puulauteet on yleensä peitetty kokonaan kankaalla, jota pidin pitkään ällöttävänä ulkomaa-featurena, kunnes opin poikaystäväni suvun harrastavan tätä ihan Suomessakin. Ikkuna tuntuu olevan lähes pakollinen varuste, ja jos sille ei muuta suuntaa ole, se voi osoittaa pukuhuoneeseen. Kiukaalle ei tietenkään saa heittää vettä – se saattaa olla paikan ainoa englanninkielinen ohje, mutta vaikka sitä ei englanniksi kiellettäisikään, mitä luultavimmin se on kielletty japaniksi.
Saunassa on usein televisio. Se on omituista ja jokseenkin luonnonvastaisen tuntuista, mutta ehkä se on meille suomalaisille hyvä muistutus siitä, miltä japanilaisista tai minkä tahansa maalaisista ehkä tuntuu kun heidän kulttuuriaan väännellään omituisiin suuntiin.

Joskus television paikalla voi olla radio. Se on oikeastaan suorastaan miellyttävää, ainakin televisioon verrattuna.

Tokiossa olin hotellissa, jonka kylpyosaston saunaan vaadittiin ”saunavaate”, joka piti erikseen hakea vastaanotosta. Ei jatkoon. Vaate oli jonkinlainen yukatan ja länsimaisen kylpytakin vohvelikankaasta ja napeista koostuva äpärä, jonka syvempi merkitys jäi minulle arvoitukseksi. Istuin sitten viisi minuuttia tyhjässä saunassa puuvillakangas ihoon liimautuen ja ihmettelin minne oikein olin päätynyt. Myöhemmin näin jonkun kielloista huolimatta saunovan alasti, ja olin kateellinen hänen uskalluksestaan.

Kylpyvalikoima vaihtelee. Hotellissa on ehkä vain yksi allas, mutta jo korttelikylpylöissä on useita erilaisia. Tavallisen kuuman altaan (joka voi tulla kuumasta lähteestä tai sitten ihan vesijohtoverkosta) ohella usein löytyy kylmäallas ja jokin teema-allas, joka voi olla päivästä toiseen vaihtuva, esimerkiksi ”lääkeallas”, jossa on olevinaan jotain parantavia yrttejä seassa. Ja tietenkin väriainetta. Keltaisen väriaineen keskellä istuessani pohdin paikkaani universumissa melkein yhtä paljon kuin saunatakissa hikoillessani. Altaita on usein sekä ulkona että sisällä, ja viileällä säällä ulkoaltaissa on tietenkin aivan oma tuntunsa.

Erikoisaltaana saattaa olla myös sähköallas, joka on aivan yhtä kammottava ilmestys kuin miltä se kuulostaa. Olihan sitä pakko kokeilla, kun sellainen tuli vastaan – olin pitkään kuullut vain huhuja sellaisten olemassaolosta – mutta toiste en kyllä mene.

Olin kuvittelut sähkön olevan jonkinlaista pientä pistelyä, kuin pakkasella villapaitaa riisuessa, mutta sähkövirta oli niin voimakas, etten edes suostunut menemään kokonaan sähkövirran kohdalle allasta. Vaikka en viipynyt kuin puolella kehoani sähkövirran reitillä ja vain pienen hetken, jäi kihelmöinti vielä hyvän aikaa altaasta poistuttuani.

En todellakaan ymmärrä, miksi kukaan haluaisi kokea sitä kun sähkövirta kulkee altaassa kehon läpi tai sen puoleen tuota jälkikihelmöintiäkään.
Vesi ja sähkö eivät kuulu yhteen.

pointo wa

Jos voisin palata reilut viisi vuotta ajassa taaksepäin ja antaa matkavinkkejä ensimmäiselle Japanin-matkalleni, minulla olisi paljon sanottavaa. Ei sillä että matka olisi ollut huono tai että siinä olisi ollut mitään vikaa, mutta silti.

Kamo-joki Kiotossa

Sanoisin, että turha juosta turistinähtävyyksiä. Niistä on parempia kuvia netissä ja harvoin ne tuntuvat miltään. Niissä on laumoittain väkeä ja ympärillä lähinnä enintään-kelvollisia ravintoloita ja kauppoja.

Käy pienissä temppeleissä ja pyhätöissä, niissä jotka osuvat matkan varrelle.

Mene kylpyyn aina ja kaikkialla. Majapaikassa ja halvassa korttelikylpylässä (sentoo) ja jos rahaa on, myös jossakin hienossa tai ainakin hauskassa paikassa olevassa kuumassa lähteessä.

Syö paljon, varaa sille aikaa, jotta et joudu nälkäisenä tyytymään johonkin vain kelvolliseen. Ruokapaikkoja on aina ja kaikkialla, paitsi silloin kun on todella nälkäinen.

Poistu kaupungeista, kiipeä vuorille. Japanilaisille aika pienetkin kukkulat ovat vuoria, moneen paikkaan pääsee helppokulkuisia teitä pitkin.

Käy supermarketissa. Ja Don Quijotessa, joka on hyvin japanilainen yhdistelmä Halpahallia ja Verkkokauppa.comia.

Kävele ympäriinsä. Matkaoppaissa listatut "käveleskele täällä"-alueet ovat paljon kivempia kuin "käy täällä" -paikat. Kiotossa Ninenzaka-Sannenzaka -kujat ja Filosofin polku ovat turistiseutuja, mutta nättejä, ja Gionin pääkatujen ulkopuolellakin on kivoja kujia.

Etsi yksityiskohtia, sillä niitä on kaikkialla. Pienilläkin silloilla on nimi ja viemärinkannet on koristeltu eri alueilla eri kuvioin.

mitsuketa

Vietettyäni elämästäni yhteensä jo melkein kuukauden Kiotossa, näin elämäni ensimmäistä kertaa geishan. Ainakin luultavasti.

Juuri sellaisena pienenä välähdyksenä, mistä matkaoppaissa kerrotaan, hänen poistuessaan talosta taksiin.

Jatkoin matkaani korttelikylpylään osaamatta päättää, oliko tämä yhdentekevää vai sittenkin ehkä tärkeä hetki.

Kylpylässä törmäsin vihdoin sähkökylpyyn, josta olin kuullut aiemmin vain legendoja. Ei jatkoon. Kylpy, jonka läpi on johdettu sähkövirtaa tuntuu vähintään yhtä pahalta kuin kuvittelisi. Kammottavinta oli, että vaikka viivyin vain sekunteja sähkövirran reitillä, jäi käsi silti hyvän aikaa kihelmöimään jälkikäteen. Yngh.

oku no hosomichi

Tein parin päivän ekskursion pohjoisemmas kuin missä olen aiemmin käynyt, Toohokuun. Majoituin Sendaissa sohvasurffarin luona, ensimmäistä kertaa lapsiperheen luona. Lasten ääniin heräillessäni mietin, että olenkohan koskaan lapsuuden jälkeen ollut vieraana lapsiperheessä. Niin luonnollista ihmiselle, mutta silti harvinainen kokemus, sekin.

Sendaissa ei kuulemma ole mitään nähtävää, enkä minä Sendain takia tullutkaan. Tulin katsomaan Matsushimaa, Mäntysaaria, kuten kuluneen neljänsadan vuoden aikana aika moni muukin. Kun Bashoo kävi siellä, oli paikka tunnettu jo 40 vuotta yhtenä Japanin kolmesta vaikuttavimmasta maisemasta.

Kaunistahan siellä oli. Turisteja oli kyllä enemmän kuin 1600-luvulla.

Ajattelin nykymatkustamisen helppoutta. Edosta Sendaihin on 1,5 tuntia luotijunalla, Matsushimaan pienemmällä junalla puolisen tuntia lisää. Montakohan päivää Bashoo kulki?

Ja silti isoilta osin itse maisema on sama.

Toohokussa oli enemmän tsunamivaroituksia kuin muistan muualla meren rannalla nähneeni. Couchsurfing-hosti näytti kuvia Matsushiman temppelistä, jossa Bashookin kävi, ja pahoitteli, että isot puut oli jouduttu tsunamin jälkeen kaatamaan ja tilalla oli vain vauvapuita. No, eivät ne edellisetkään tainneet ihan Bashoon ajalta olla. Hän saattoi nähdä nuoria tai vanhoja puita, ei voi tietää.

Seuraavanakin päivänä päädyin yllättäen Bashoon jalanjäljille. Ajoimme hostin kanssa junalla Yamagatan prefektuurin puolelle Yamaderaan. Nyt kun katselen Bashoon reittiä, niin opin, että hän teki erikseen monenkymmenen kilometrin mutkan käydäkseen siellä. Se ei ollut parin tunnin reissu.

Yamadera, itse temppeli, mutta erityisesti vuorelta pieneen laaksoon avautuva näköala jäivät mieleen ehkä vielä Matsushimaakin kirkkaampina.

En ole koskaan ollut näin 奥, näin syvällä maaseudulla. Ihmisen tekemää oli temppeli ympärillä ja pieni kylä laaksossa, mutta seuraaviin laaksoihin ei nähnyt, oli vain vuorten syvä vihreys.

Eihän se toki kuvissa näytä miltään.